Minusta tuntui ikäänkuin jääkylmä sormi olisi käynyt selkäpiitäni myöten. Mutta vastustaen sitä yritin vakuuttaa hänelle, että tuo haamu varmaan vain oli tyhjää mielikuvitelmaa. Minä kerroin hänelle, että tämmöiset haamut, joiden syntymiseen ovat syypäänä ne hienot hermot, jotka ovat silmäin näkövoiman välittäjänä, usein tekevät sairaat ihmiset rauhattomiksi. Ovatpa muutamat sairaat tietäneetkin tämän tuskauttavan seikan syntyperän ja todistaneet sen kokeilla, joita he ovat itsessään tehneet. — Mitä taas tuohon huutoon tulee, jonka olitte kuulevinanne, niin kuunnelkaapa nyt hetkinen tuulta tässä luonnottomassa laaksossa meidän hiljaa puhuessamme, ja kuinka kummallisesti se soittaa sananlennättimen rautalangoissa.
— Se kaikki voi olla hyvä, — sanoi hän, kun me olimme jonkun aikaa istuneet kuuntelemassa. — ja pitäähän minun jokseenkin tuntea tuulen ja rautalankain äänet, koska olen täällä yksinäni valvonut niin monta pitkää talvista yötä. Mutta minä pyytäisin saada lisätä, ettei se vielä tähän loppunut.
Minä pyysin anteeksi keskeyttämistäni, ja hän jatkoi hitaasti näillä sanoilla, tarttuen käsivarteeni kiinni:
— Kuusi tuntia sen jälkeen kuin olin nähnyt tuon näön, tapahtui yleisesti tunnettu suuri tapaturma tällä rautatiellä, eikä ollut kulunut kymmentäkään tuntia, niin jo tuotiin kuolleet ja haavoitetut tunnelista ulos sen paikan yli, missä haamu oli seisonut!
Kolkko väristys kävi ruumiini läpi, vaan minä koettelin kaikin voimin voittaa sitä. — Täytyy myöntää, — että tämä on sangen kummallinen yhteensattuma, joka ei voinut olla syvään vaikuttamatta mieleenne. Mutta varmaa on myös, että nähdään kummallisia yhteensattumia yhtenään ja se on otettava lukuun, kun tämmöinen aine on puheena. Vaikka kyllä se totta on, — sen lisäsin, kun näin, että hän juuri tahtoi tuoda esiin tämän saman muistutuksen minua vastaan, — etteivät järki-ihmiset paljo pidä lukua sattumista, tavallisesti arvostellessaan elämän tapauksia.
Hän pyysi taas saada ilmoittaa, ettei se vielä tähänkään loppunut.
Minä taas anoin anteeksi, kun hätäisyydessäni olin keskeyttänyt.
— Se, — sanoi hän, tarttuen taas kiinni käsivarteeni ja katsoa tuijotellen olkapäänsä yli, — se tapahtui juuri vuosi takaperin. Kului sitten kuusi, seitsemän kuukautta, ja minä olin jo säikähdyksestäni ja mielenliikutuksestani tointunut, kun yhtenä aamuna, päivän koittaessa, seisoin ovella ja luotuani silmäni punaiseen lyhtyyn päin, näin kummituksen uudestaan. — Hän vaikeni minuun tuikeasti katsoen.
— Huusiko se?
— Ei. Se oli ääneti.