— Mutta veturin liikkeellepaneminen on toista, toista taas sen kuljettaminen. Kuka hyvänsä, melkeinpä lapsikin, osaisi päästää höyryn vaikuttamaan ja lakkauttaa sen jälleen. Mutta eipä jokainen osaakaan pitää veturia hyvässä vauhdissa, yhtävähän kuin jokainen osaa oikein ajaa hevosta. Ne ovatkin melkein samallaista työtä. Jos annat hevosen pari kolme virstaa peräkkäin juosta täyttä laukkaa, niin se hengästyy, ja jälkimäiset kaksi, kolme virstaa täytyy sinun sitä astuttaa. Samapa on veturinkin laita. Jos kohta alussa kulutat liian paljon höyryä, saadaksesi hyvän vauhdin, niin höyrykattila tulee tyhjäksi ja sinun täytyy sitten ajaa nytkytellä hiljaa, kunnes vasta kaadettu kylmä vesi rupeaa kiehumaan. Pääasia ajaessa on, että ajaa tasaisesti ja varoo, ettei vesi pääse liiaksi vähenemään eikä tuli liiaksi alenemaan. Jos täytät kattilan, kun se vielä on puolillaan kiehuvaa vettä, niin lisättykin vesi rupeaa pian kiehumaan. Mutta jos et kaada lisään vettä, ennenkuin kattila on melkein tyhjä, niin etpä saakaan sitä pian kiehuksiin. Vielä yksi asia: ei pitäisi koskaan tehdä äkillistä ponnistusta, jollei viivytystä ole ollut eikä aikaa mennyt hukkaan. Pitäisi kulkea ylös sekä alas mäkeä aina yhtätasaista vauhtia. Välistä kuljettaja liiaksi kuluttaa höyryään, niin että hänellä, vastamäkeen tullessaan, tuskin on tarpeeksi madellaksensa ylös. Jos istutte junassa, joka kulkee nytkytellen, niin voitte olla varma siitä, että kuljettaja on huono. Tämmöinen ajotapa peloittaa julmasti matkustajia. Kun juna kovan vauhdin perästä, äkkiä hidastuu kulussaan keskitaipaleella, esim. keskellä tunnelia, niin matkustajat luulevat jonkun vaaran uhkaavan. Mutta tavallisesti on ainoasti se syynä, että höyry on loppunut.
— Neljä, viisi vuotta ennen kun tulin tänne, olin kuljettajana Brightonin pikajunassa ja vuotuiset — s. o. ne matkustajat, joilla oli vuosipiletit — sanoivat aina tietävänsä, milloin minä kuljetin veturia; sillä silloin ei hytkytellyt. Monasti herrat, tullessaan aseman edustalle, kysyivät: Kuka tänäpäivänä on kuljettajana — Jaakko Martinko? — Ja jos konduktööri vastasi niin olevan, niin he sanoivat: Hyvä on! ja kävivät rauhallisesti vaunuihin. Ja kuitenkaan ei kuljettajalle milloinkaan anneta shillinkiäkään; konduktööri sen aina saapi, vaikkei hän toimita mitään. Harvat muistavatkaan, että kuljettajaa on olemassakaan. Minä luulen, että he arvelevat junan käyvän aivan itsestään. Vaan jos ei meillä olisi tarkat silmät päässä, ja jos emme sekä tietäisi että tekisi mitä meillä on tehtävänä, niin he voisivat silmänräpäyksessä olla mäsänä! Tavallisesti ajoin tuon Brightonin välin viidessäkymmenessäkahdessa minuutissa. Sanomalehdissä seisoi neljäkymmentäyhdeksän, mutta siinä oli vähän liikoja sanottu. Pitkin matkaa oli minun pitäminen vaari vahtien viittauksista, — niitä oli yksi joka kolmannella virstalla — niin että minä ja koneenlämmittäjäni olimme ikäänkuin vireessä kaiken aikaa. Täytyihän meidän aina tehdä kaksi asiaa kerrassaan, pitää huolta veturista ja katsoa viittauksia. Tämän välin, satakaksikymmentäkaksi ja puolen virstaa, ajan kahdeksassakymmenessäkuudessa minuutissa. Ei ole mitään hätää, vaikka vauhti olisi kuinka kova, kun vaan tie on kunnossa, veturi kelvollinen, eikä liian pitkä juna perässä.
— Niin se on. Mutta jos vaunut keikkuvat liiaksi puolelta toiseen, niin on vaarallista. Jos te joskus satutte vaunuun, joka keikkuu paljon, niin ilmoittakaa siitä ensi pysäyspaikassa ja antakaa heidän vetää liitoskahle tiukemmalle. Sen liian höllänä ollessa vaunut helposti voivat keikahtaa pois kiskoilta; ja yhtä vaarallista on sekin, jos ne ovat liian tiukat. Pitää olla juuri sen verta väliä, että pontevat tyynyt voivat vaikuttaa. Matkustajat pelkäävät tunneleita; mutta nykyään tunneleissa on turvallisempi ajaa kuin missään muualla. Emme koskaan aja tunnelin sisään, ennenkuin meille on viitattu, tie auki!
Junan saapi ihmeen joutuisasti seisahdutetuksi, vaikka se pikavauhtia kulkisikin, jos vaan konduktöörit tekevät tehtävänsä yht'aikaa kuin ajomies, ja panevat jarrut rattaisiin. Paljon silloin riippuu konduktööreistä. Yksi jarru junan jälkimäisissä vaunuissa on yhtä hyvä kuin kaksi etumaisissa. Veturi, näetten, tulee keveämmäksi siitä, kun se polttaa hiiliänsä ja kuluttaa vettänsä; mutta vaunut sen perässä eivät muutu. Paljon on meillä vastusta nuorista konduktööreistä. He ovat liian hätäiset tehtävissänsä ja panevat jarrut liian aikaisin rattaisiin, niin että töin tuskin saamme junan asemahuoneen sisään vedetyksi. Vanhat konduktöörit eivät ole niin kiireiset; he taas usein jarruttavat liian myöhään. Ei ole paljo apua siitä, jos vahingon tapahduttua sanot heille, etteivät he ajallansa jarruttaneet. He vannovat jarruttaneensa, etkä voi todistaa sitä valheeksi.
— Te kysytte, pidänkö rattaiden tutkimista vasaralla vain tyhjänä menona? No, enpä tiedä oikein sanoa; en tahtoisi sitä siksi sanoa. Totta on, etteivät miehet juuri usein löydä mitään vikaa. He ovat usein unenhorroksissa, kun juna sydänyön aikana tulee pysäyspaikkaan. Niinpähän tekin olisitte. Heidän pitäisi myös vasaralla tutkia onko pyörän napakin eheä; mutta sitäpä he eivät tee koskaan.
Monta tapaturmaa sattuu, joista eivät sanomalehdet milloinkaan mainitse. Moni juna, täynnä matkustajia, pelastuu melkein kuin ihmeen kautta mäsäksi rikkoutumasta. Näistä tilaisuuksista ei tiedä kukaan muu paitsi kuljettaja ja koneenlämmittäjä. Muistanpa kerran kun olin veturia kuljettamassa eräässä itäisessä kreivikunnassa. Mutkaa kiertäessäni, näin yht'äkkiä toisen junan tulevan vastaan samaa rataa myöten. Minä kyllä jarrutin, mutta mielestäni se oli jo myöhäistä. Kun vastaantuleva veturi oli aivan päälle tulemaisillaan, niin huusin koneenlämmittäjälleni ja käskin hänen hypätä pois. Hän hyppäsi, ennenkuin vielä olinkaan ehtinyt saada sanoja suustani. Itsekin juuri aioin tehdä samoin, kun havaitsin toisen junan poikkeavan toiselle radalle, ja samana hetkenä viimeinen vaunu pyyhkäisi minun veturini kyljitse. Likempää en ole ikinäni katsonut surmaa silmiin. Koneenlämmittäjäni hyppäsi niskansa poikki. Puolta sekunttia myöhemmin olisin minäkin hypännyt ja taittanut niskani. Mitä koko junasta olisi tullut ilman meitä kumpaistakin, kas sitä en tiedä sanoa.
— Paljon ihmisiä musertuu junien alle, joista ei kukaan saa kuulla. Muutamana pimeänä yönä Mustassa Maassa (Newcastlen seuduilla, missä suurimmat kivihiilikaivokset ovat) minä ja apulaiseni tunsimme jotakin märkää ja lämmintä läiskyvän vasten silmiämme. — Eipä tuo taida tulla koneesta, Willi, — sanoin minä. — Ei, — sanoi hän, — se on jotakin paksua, Jaakko. — Se oli verta! Sitä se oli. Perästäpäin kuulimme, että junan alle oli jäänyt eräs kaivostyömies. Kun joku meidän omasta väestämme saa surmansa, niin puhumme siitä niin vähän kuin mahdollista. Se on tavallisesti, melkeinpä aina, heidän oma vikansa. Mekös pelkäisimme vaaraa? Eikä, siksi olemme siihen liiaksi tottuneet. Vaan emme sentään ole huolimattomat. En usko olevan missään muussa työmieskunnassa ketään, joka enemmän pitäisi työtään arvossa kuin me veturienkuljettajat. Meille ovat veturimme yhtä arvokkaat ja rakkaat, kuin jos ne olisivat eläviä. Me pidämme niitä yhtä suuressa arvossa kuin ketunpyytäjä[1] tai kilpa-ajaja hevostaan. Ja veturilla onkin yhtä paljon oikkuja kuin hevosella; mikä potkaisee, mikä kompastuu, mikä meluaa vallattomasti, mikä mitäkin, kukin omalla laillansa. Pankaa outo mies tätä minun veturiani kuljettamaan, niin eipä hän tiedä mitä sille tehdä. Niin, ihmeellisiä parannuksia on koneihin keksitty viimeisen suuren näyttelyn jälkeen. Muutamat ammentavat itse vettä, niin ettei tarvitse pysähtyä. Se on ihmeellinen keksintö, ja kuitenkin niin yksinkertainen kuin A B C. Vesikorvoja pannaan määrättyihin paikkoihin kiskojen väliin seisomaan. Ei tarvitse kuin vääntää yhtä ripaa, niin laskeutuu kauha veteen, ja ohikulkiessa ajetaan vesi korvosta koneen kattilaan, niin kiireesti, että minuutissa saataisiin 3,000 gallonia.
[Footnote 1: Englantilaiset ovat hartaat pyytämään kettuja, ratsastaen niiden jäljessä kunnes otus uupuu.]
Veturinkuljettajan päähuoli on päästä määrätyllä ajalla perille; se on hänellä aina mielessä. Kuljettaessani Brightonin pikajunaa, tuntui aina minusta ikäänkuin ajaisin kilpaa ajan kanssa. En pelännyt, vaikka juna olisi käynyt kuinka kovaa vauhtia; sitä vain pelkäsin, etten minuutilleen joutuisi perille. Matkan päähän tultua meidän on tili tehtävä ajasta. Rautatien omistajat hankkivat meille kellot ja me kuljemme niiden mukaan. Ennenkuin lähdemme matkalle, astumme erään huoneen läpi tarkastettaviksi. Se on muka siksi, että nähtäisiin, olemmeko me selväpäiset. Mutta meille ei virketa sanaakaan, ja saattaisipa mies päästä läpi, vaikka olisikin vähän pöpperössä. Olen minä nähnyt koneenlämmittäjän, joka oli ollut tarkastettavana, nousevan veturiin niin humalaisena kuin sika; hän lopsahti hiilikasalle ja makasi siinä kuin säkki koko matkan. Minun täytyi silloin itse toimittaa lämmittäjänkin virkaa. Jos kysytte, ovatko veturinkuljettajat yleensä viinaan menevät, niin täytyy tunnustaa, että he kyllä ovat aikalailla. Meillä on vaivalloinen virka; toinen kylki kylmänä kuin jää, toinen kuumana kuin tulirovio; väliin kastumme, väliin kuivumme. Jos kenellekään, niin veturinkuljettajalle on tämä vika anteeksi annettava. Ja kuitenkaan en tiedä nouseeko koskaan yksikään kuljettaja humalaisena veturiin. Ja jos sen tekisikin, niin kylläpä tuuli pian hänet selvittäisi.
Minä luulen, että veturinkuljettajat ylimalkaan ovat terveimpiä ihmisiä maan päällä; mutta he eivät kauan elä. Siihen on luullakseni syynä kylmä ruoka ja alinomainen täristys. Kylmästä ruuasta puhuen tarkoitan, ettei veturinkuljettaja milloinkaan saa kunnollista ateriaa syödä. Hän ei koskaan syö päivällistään kotona. Aamulla lähtiessään hän viepi kanssaan palasen kylmää lihaa ja palasen leipää päivälliseväikseen. Tavallisesti hänen täytyy syödä se veturin takana olevassa koppelissa, sillä ei hän saa veturiaan jättää. Sen te myös ymmärtänette, että tuo alinomainen täristys ja hytkytys kuluttaa miestä, aikaa myöten. Henkivakuutusyhtiöt eivät sentähden otakaan meitä vastaan tavallisesta vuosimaksusta. Veturinkuljettajan palkka on noin kahdeksan shillingiä[1] viikossa, mutta jos hän hyvin säästää hiiliänsä, niin hän saapi enemmänkin. Saavatpa muutamat tällä tavoin viisi jopa kymmenenkin shillinkiä lisäpalkkaa viikossa. En juuri voi valittaa palkkaa liian vähäksi. Mutta kovaa se on, kun meikäläistenkin siitä palkasta täytyy maksaa tuloveroa[2] kruunulle. Rautationomistajat antavat tarkan tiedon, kuinka paljon kullakin meistä on palkkaa, ja sen mukaan meiltä otetaan vero. Se on oikein häpeällistä!