Mutta ovi ei ollut aina lukossa. Joskus se avattiin sisältäpäin kovalla telkirautojen ja kahleitten kalinalla. Silloin astui eräs mies kynnykselle, missä hän seisoi hengittäen ilmaa, ikäänkuin ihminen, jolla tavallisesti on niukalti sitä tavaraa. Hän oli kookas, paksunläntä, kenties 50—60 vuoden vanha. Hänen tukkansa oli tavattoman lyhyeksi keritty, parta oli pitkä ja tuuhea; ja silmissä näkyi ystävällinen ilme, joka teki hänet miellyttäväksi. Joka kerta, kun näin hänet, oli miehellä päällään vihreänruskea nuttu jonkinlaisesta kankaasta, joka ei ollut verkaa, sekä vaaleanväriset liivit ja housut. Päälliseksi oli hänellä poimukaulus paidassaan, koristus, joka, sivumennen sanoen, ei oikein soveltunut partaan, sillä se oli alituisesti sen tiellä. Tällä arvokkaalla miehellä oli tapana, seisottuansa jonkun aikaa kynnyksellä ja hengitettyänsä ilmaa, tulla ulos tielle. Katsahdettuansa, melkein ajattelematta, erääsen yläkerran ikkunaan, hän meni tien poikki pölkkykasalle ja nojautui aitaukseen, joka kulki pitkin rautatien reunaa. Siinä hän sitten katsoi kummallekin puolelle rataa (se kulki talon ohitse), ja hänen kasvojensa ilme oli kuin miehen, joka täyttää itsemääräämänsä velvollisuuden, odottamatta siitä kuitenkaan minkäänlaista seurausta. Näin tehtyänsä hän taas astui takaisin tien toiselle puolelle, kääntyi kynnyksellä vetääksensä vielä kerran ilmaa sieraimiinsa, ja katosi taloon sisään. Oven hän joka kerta kiinnitti niin lujasti telkimillä ja kahleilla, ikäänkuin sitä ei avattaisi ennenkuin viikon kuluttua. Vaan tuskinpa oli puoli tuntia kulunut, niin hän näkyi jälleen astuvan tielle, vetävän ilmaa sieraimiinsa ja katselevan rataa pitkin rautatien kummallekin puolelle.
Eipä aikaakaan, niin koetin hieroa tuttavuutta tämän levottoman herran kanssa. Pian sain tietää, että poimukauluksinen ystäväni oli sairaan herran uskottu palvelija, juomanlaskija, kamaripalvelija ja kaikki kaikessa. Isännän nimi oli herra Oswald Strange, hän oli vastikään muuttanut tuohon vastapäiseen taloon asumaan, ja uusi tuttavani, jonka nimi kuului olevan Masey, näkyi olevan taipuvainen kertomaan jotakin hänen elämästänsä. Herra Strange oli tullut tälle paikkakunnalle osaksi siitä syystä, että hän tahtoi muuttaa taloutensa pienemmälle kannalle — ei sen vuoksi, lisäsi herra Masey kohta, että hänen olisi varattomuuden tähden ollut pakko sitä tehdä, vaan siksi, että herra raukka erityisistä syistä tahtoi pitää talossaan niin vähän palvelusväkeä kuin mahdollista. Toinen syy tänne tuloon taas oli se, että herra tahtoi olla likellä vanhaa ystäväänsä, tohtori Gardenia, joka asui näillä seuduin, ja jonka seuraa sekä neuvoja vailla herra Strange ei voinut tulla toimeen. Tämän sairaan herran eläminen näytti olevan hyvin epävakava. Se kuihtui kuihtumistaan hetki hetkeltä. Palvelija, isännästään puhuen, käytti jo mennyttä aikaa. Maseyn kuvauksen mukaan hän oli korkeintaan viisineljättävuotias, mutta hänen ulkomuodossaan ei ollut enää mitään nuoruuden jälkeä, vaikka tosin itse kasvojen rakenne ja piirteet olivat vielä nuorenlaiset. Se miehessä oli niin kummaa. Kaukaa katsoen olisi luullut häntä monta vuotta nuoremmaksi, kuin mitä hän todella oli, ja siihen aikaan kun hän vielä käyskenteli ulkona pitivät vieraat häntä aina seitsemän- tai kahdeksankolmatta vuotisena miehenä. Mutta likemmäksi tultuaan heidän arvelunsa heti muuttui. Ukko Masey esitti omituisella tavalla kaikki isäntänsä eriskummallisuudet yhdellä ainoalla lauseella, jota hän sen seitsemän kertaa uudisti. Herra, hän oli kumma nimeltään (Strange merkitsee kummaa) ja kumma tavoiltaan ja kumma kasvoiltaankin vielä päälliseksi.
Toisella tai kolmannella kerralla, yhdessä puhellessamme, ukko lausui seuraavat sanat, joilla tämä yksinkertainen juttu alkaa.
— Ei ole peilintapaista kalua koko talossa, — kertoi ukko, seisoen sen pölkyn vieressä, millä minä istuin, ja katsoen miettiväisesti tien yli vastakkaiseen taloon päin. — Ei yhtä ainoatakaan!
— Arkihuoneissa kai tarkoitatte?
— En herra, minä tarkoitan sekä arki- että makuuhuoneita, kumpiakin. Ei ole meillä edes peilin palastakaan, niin suurta kuin kämmenenne, jos tahtoisi partaansa ajaa.
— Mutta kuinka se on mahdollista? — kysyin. — Miksikä ei ole peilejä missään huoneessa?
— Voi herra! — vastasi Masey, — sitä ei kukaan meistä voi sanoa. Siinä se salaisuus onkin. Se on isäntäni oikku. Hänellä oli muutamia eriskummallisia mielijohteita ja tämä oli yksi niistä. Hauska herra hän muuten oli, niin hauska kuin vain palvelija suinkin voi toivoa. Ja antelias herra, ja herra, josta ei paljo vaivaa ollut. Ja aina hänellä oli joku lempeä sana palvelijoille, ja jos siksi tuli, hän kohteli heitä myös lempeydellä. Eipä koko Pyhän Yrjön pitäjässä (missä me asuimme ennen tänne tuloamme) ole yhtään taloa, missä palvelijoille olisi annettu enemmän joutoaikaa ja parempaa ruokaa. Mutta kaiken sen ohessa hänellä oli eriskummalliset tapansa sekä oikkunsa, ja tämä oli yksi niistä. Ja kuinka tärkeänä hän tätä asiaa piti, herra, — jatkoi ukko; ja kuinka ankarasti tämä sääntö teroitettiin mieleen jokaiselle uudelle palvelijalle, ja kuinka monen palvelijan täytyi sentähden muuttaa, sitä ette uskoisi, herra! Kun hän otti uuden palvelijan palvelukseensa, niin ensimäinen ehto oli aina se, ettei saisi tuoda mukanaan peiliä. Minun virkaani kuului selittää tämä asia, (niin paljon kuin sitä voi selittää), ennenkuin joku palvelija sai tulla taloon. — Te saatte nähdä, että tämä on helppo paikka, — sanoin tavallisesti; täällä on ruoka hyvää, palkka hyvä ja paljon vapaata aikaa. Mutta yhteen asiaan tässä on tottuminen. Pitää tulla toimeen ilman peiliä, niin kauan kuin täällä olette. Sillä semmoista kalua ei koko talossa ole eikä, mikä vieläkin tärkeämpi, tule ikinä olemaan.
— Mistäpä te sen niin varmaan tiesitte, ettei peiliä ikinä tulisikaan taloon? — kysyin minä.
— Jumal' auttakoon, herra! Jos te olisitte nähnyt ja kuullut kaikki, mitä minä, niin ette epäilisi sitä asiata. Kuulkaapas vain yksi esimerkki: Minä muistan erään päivän, jolloin isännällä oli asiaa emännöitsijän kamariin missä kyökkipalvelija asui; siinä kamarissa oli jotakin muutettavaa. Silloinpa nousi aika melu! Kyökkipalvelija — hän oli kovin turhamainen, vaikka hirveän ruma — oli jättänyt uunin reunalle pikkaraisen peilinpalasen, noin kuuden neliötuuman kokoisen vain. Hän oli salaa tuonut sen mukanaan ja piti sitä aina lukon takana. Mutta silloin se oli jäänyt esille, sillä hänet kutsuttiin äkkipäätä ulos, par'aikaa hiuksiansa sukiessaan. Minä huomasin peilin ja riensin sinne mitä kiireimmin. Mutta herra sattui aivan sen eteen ennenkuin kerkesin väliin, ja silloin asia oli valmis. Hän loi pitkän, tuijottavan katseen siihen, vaaleni kalman karvaiseksi, kaappasi peilin, paiskasi sen tuhansiksi pirstaleiksi lattiaan, vieläpä polki palasia kantapäillään ja musersi ne aivan tomuksi. Loput päivää hän vietti yksinään kamarissaan lukon takana. Ensiksi hän oli kuitenkin käskenyt minun ajaa kyökkipiika talosta aivan paikalla, sillä samalla hetkellä.