Kun Barbox Veljekset (mainitkaamme matkustajaa sillä nimellä, minkä hänen kirstuissansa näimme) kävi penkille istumaan ja alkoi valkean ääressä lämmitellä kintaattomia käsiänsä, niin hänen silmänsä sattuivat pieneen honkaiseen, musteella kovin tahrattuun kirjoituspöytään, jota hänen kyynäspäänsä kosketti. Pöydällä oli muutamia palasia karkeaa paperia sekä ikivanha teräskynä huonossa, roskaisessa tilassa.
Katsahdettuansa paperipalasiin matkustaja ei voinut olla kääntymättä isännän puoleen. Jotenkin tylysti hän sanoi:
— Mitä, ettehän vain liene runoniekka, mies?
Lamppu ei suinkaan näyttänyt tavalliselta runoniekalta seisoessaan siinä ja nöyrästi pyyhkiessään paksua nenäänsä lävitsensä öljyisellä niistinliinalla. Pikemmin olisi voinut luulla häntä yhdeksi niistä kappaleista, joita hänen virkansa puolesta tuli hoitaa. Hän oli laihanläntä mies, noin samanikäinen kuin herra Barbox Veljekset; hänen kasvonpiirteensä olivat eriskummallisella tavalla ylöspäiset ikäänkuin tukanjuurissa olisi ollut joku ylöspäin vetävä maneettivoima. Hänen ihonsa oli erittäin kiiltävä ja läpikuultava, luultavasti sen johdosta että sitä niin usein öljyllä pyyhittiin; ja puoleensa vetävä, lyhyeksi keritty, harmaan sekainen tukka haristeli pörhössä ikäänkuin sitä taas vuorossaan olisi vetänyt joku näkymätön maneetti. Pään kiire siis muistutti hiukan lampunsydäntä.
— Mutta mitäpä se minua liikuttaa, — sanoi Barbox Veljekset. — Se oli tuhmaa puhetta minun puoleltani. Olkaa mitä mielenne tekee.
— Muutamien ihmisten, — arveli Lamppu, puolustavalla äänellä, — täytyy välistä olla mitä he eivät soisikaan.
— Sitä ei kukaan tiedä paremmin kuin minä itse, — huokasi toinen. —
Minä olen saanut olla kaiken ikäni sinä minä en olisi suonut olevani.
— Kun minä, — virkkoi taas Lamppu, — ensiksi aloin sepittää pieniä lystilaulun tapaisia — —
Barbox Veljekset katsoi häneen harmistuneena.
— Sepittää pieniä lystilaulun tapaisia — ja, mikä vielä vaikeampaa, — laulaa niitä perästäpäin, sanoi Lamppu, — niin kävi se aivan vastoin luontoa, sen se tosiaankin teki.