Lopetettuansa kertomuksensa hän makasi toista tuntia horroksissa. Sitten hän taas heräsi yhtä äkillisesti kuin taannoin sisään tullessamme. Hän katsoi levottomasti ympäri huonetta, kunnes hänen silmänsä osuivat peiliin.
— Tuokaa se tänne, — sanoi hän kiireesti; mutta minä huomasin, ettei hän tällä kertaa värähtänyt, kun se tuotiin hänelle. Kun ukko Masey seisoi sängyn vieressä, peili kädessä, itkien aivankuin lapsi, niin tohtori Garden astui väliin ja tarttui Strange raukan käteen.
— Onko tämä viisasta? — kysyi hän. — Arveletteko tarpeelliseksi vielä kerran manata esille haamun, joka on ollut teidän elämänne kiusana, nyt kun tämä elämä jo on niin lähellä loppuaan? Teidän rikoksenne rangaistus, — lisäsi hän juhlallisesti, — on ollut hirveä. Jumalan armoon luottaen toivokaamme, että se rangaistus nyt on loppunut.
Kuolemaisillaan oleva mies kohosi vielä kerran suurella vaivalla istualle. Hän katsoi tohtoriin, ja hänen silmissään oli ilme, jonka tapaista ei kukaan meistä ollut koskaan ihmiskasvoissa nähnyt.
— Niin minäkin toivon, — sanoi hän vienolla äänellä, — mutta antakaa minun tässä asiassa tehdä niinkuin haluan — sillä jos nyt, kun peiliin katson, näen taas oman muotoni — vain yhden kerran vielä — niin toivoni on siitä vielä vahvistuva — se on oleva minulle Jumalan antama merkki.
Tohtori, kuullessaan hänen näin puhuvan, väistyi, mitään sanomatta, pois edestä. Vanha palvelija tuli aivan lähelle, kumartui hiukan isäntänsä puoleen ja piteli peiliä hänen edessänsä. Samassa me, jotka seisoimme ympärillä, henkeä vetämättä näimme kuolevan kasvojen ilmaisevan ihastusta, joka ei sallinut enää epäilykselle sijaa. Tuo aave, joka kaiken ikää oli häntä kiusannut. oli nyt kuolinhetkellä kumminkin kadonnut!
Haararata N:o 4.
Postivaunu.
Monta vuotta takaperin, kun tämä rautatie ei vielä ollut hankkeessakaan, palvelin minä postinhoitajana postivaunussa, joka kulki Lontoon ja erään pienen kaupungin väliä. Tämän kaupungin asema oli eräässä sisämaan kreivikunnassa. Pankaamme sen nimeksi Fazeley. Virkanani oli seurata sitä junaa, joka läksi kello 8.15 iltasella Fazeleystä ja saapui Lontoosen sydänyön aikana; sitten palasin taas päiväjunalla, joka Lontoosta läksi kello 10.30 seuraavana aamuna. Tämän tehtyäni sain viettää yhden rauhallisen yön Fazeleyssä, jolla aikaa toinen virkaveljeni kulki saman matkan. Tällä tavoin olin aina joka toinen yö virantoimituksessa junan postivaunussa. Ensi alussa hermojani vähän väristytti ja kivisti, kun piti tehdä työtä junan ajaa rytkytellessä siltojen alatse ja tunnelien lävitse, vauhdilla jota silloin vielä pidettiin ihmeellisenä ja vaarallisena. Mutta pianpa käteni ja silmäni tottuivat vaunun tärinään, ja minä opin suorittamaan työni yhtä joutuisasti ja huolettomasti kuin jos olisin istunut siinä pikkukaupungin postikonttorissa, missä minulla oli ollut ensimäinen virkani ja mistä olin päässyt tähän parempaan paikkaan piirikunnan postipäällikön, herra Huntingdonin avulla. Työmme todellakin muuttui pian totutuksi yksitoikkoiseksi tavaksi, ja minä toimitin sitä lakkaamatta, joka toinen yö, yhdessä ainoan apumieheni, nuoremman postisihteerin kanssa. Rautatieposti ei ollut, näet, silloin vielä paisunut niin tärkeäksi, eikä vaatinut niin monta virkamiestä kuin tätä nykyä.
Matkamme kävi maakunnan kautta, missä maanviljelys oli yleisimpänä elatuskeinona. Tämän maakunnan pienistä kaupungeista ei karttunut tavallisesti enempää kuin kaksi, kolme postisäkillistä kirjeitä. Yksi säkillinen aina meni Lontoosen, toinen kenties läänin pääkaupunkiin: kolmas, joka oli osoitettu rautatien postivaunuun, antoi meille työtä. Meidän tuli avata se säkki ja järjestää sen sisällys eri osoitteiden mukaan. Monessa näissä pikkukaupungeissa oli postinhoito, niin kuin se nytkin vielä yleisesti on, naisten hallussa. Nämät naiset, enimmäkseen nimellisten postimestarien vaimot tai tyttäret, tekivät melkein kaiken työn, ja säkkien mukana seuraavat liput olivat enimmiten heidän allekirjoittamiansa. Minä olin silloin nuori mies, ja naisten käsialan katseleminen huvitti minua enemmän kuin nyt. Yhden tämmöisen postimestarin perhekunnan käsialat varsinkin olivat minulle hyvin tutut, vaikka en heitä itseään koskaan ollut nähnyt. Nämät käsialat olivat selvät, kauniit ja sivistyneet, ja erosivat suuresti tavallisista variksen koukeroista muissa lipuissa. Eräänä uudenvuoden aattona, kun sydämeni juuri oli hyvin hellänä, pistin sen kirjemytyn sisään, joka oli heidän postikonttoriinsa menevä, pienen paperiliuskan, johon olin kirjoittanut: »Onnellista uutta vuotta teille kaikille!» Seuraavana iltana sain vastaukseksi samanlaisen toivotuksen, jonka kolme Clifton-nimeä oli allekirjoittanut. He olivat sisaruksia, arvasin minä. Siitä päivin tuli silloin-tällöin pari sanaa minulta heille tai heiltä minulle, kirjemytyn sisään kätkettynä. Tuttavuuden ja ystävyyden tunteita heräsi minussa, vaikken ollut vielä koskaan saanut tilaisuutta nähdä ihania, tuntemattomia ystäviäni.