— Camden-townissa, — vastasin. Hän hyppäsi kiireesti ylös istuimeltaan ja riensi luokseni.
— Ystäväni asunto on täällä aivan likellä, — sanoi hän, — olipa tämä minulle aika onnellinen sattuma. Sinne ei ole kuin viiden minuutin matka tästä pysäyspaikasta. Hyvästi vain, herra Wilcox, ja tuhansia kiitoksia hyvyydestänne.
Neiti näkyi olevan hiukan hämmästyksissään ja ojensi minulle molemmat kätösensä rukoilevalla tavalla, ikäänkuin olisi pelännyt, että minä pidättäisin häntä vasten tahtoansa. Minä kaappasin hänen kätensä ja puristin niitä vähän kiihkeämmin kuin mitä juuri olisi ollut tarpeellista.
— Ei ole minulle oikein mieleen, että näin yön aikana lähdette yksinänne käymään, — sanoin minä, — vaan mikä auttaa. Tämä aika on ollut minulle erinomaisen hauska. Sallitteko minun tulla huomenna aamulla teitä katsomaan; sillä minä lähden jälleen kello 10.30 Lontoosta? Taikka keskiviikkona kun taas käyn pääkaupungissa?
— Sitä, — vastasi hän kallella päin — en tiedä. Kyllä minä sentään kirjoitan äidille ja kerron kuinka hyvä te olette ollut minua kohtaan, ja — mutta nyt minun täytyy lähteä, herra Wilcox.
— Ei ole minulle yhtään mieleen, että menette yksinänne, — sanoin uudestaan.
— Oi, kyllä minä aivan hyvin tunnen tien, — sanoi hän samalla, vähän hätäisellä tavalla, — aivan hyvin, paljon kiitoksia. Ja talo on aivan likellä. Hyvästi!
Hän hyppäsi keveästi ulos, ja samassa juna lähti liikkeelle. Meillä oli työtä yltäkyllin, sen voitte arvata. Viiden minuutin päästä meidän piti olla perillä, ja vähintäin viideksitoista minuutiksi oli vielä työtä jäljellä. Vaikka tämä matka oli ollut minulle niin hupainen, en voinut siis olla kiroilematta herra Huntingdonia ja hänen poikkeamistaan tavallisista säännöistä. Väkisin syrjäyttäen neiti Cliftonin muiston mielestäni, ryhdyin kaikin voimin työhön, panin kokoon Lontoosen menevät kirjeet, sidoin ne yhteen myttyyn, pistin luettelon niistä lisäksi, ja käännyin sitten pöydän päähän, ottaakseni pääministerin kirjelaatikon sieltä.
Lienettepä jo arvanneet riivatun vastoinkäymiseni. Pääministerin kirjelaatikko ei ollutkaan paikallaan! Ensi hetkenä en siitä kuitenkaan kovin hätäynyt; minä vain katsoin ympärilleni, katsoin lattialta, katsoin kirjesäkkien alta, kirjelaatikoista, katsoin kaikki paikat, mihin se mahdollisesti oli pantu tai pudonnut. Vielä hakiessani jouduimme asemahuoneesen, ja rauhani katosi katoamistaan. Tuomas Morville tuli avuksi ja etsi minun kanssani; me koettelimme jokaista kirjesäkkiä, jonka olimme täyttäneet ja kiinni lakanneet. Eihän tuo kirjearkku ollut mikään pikku kalu, joka olisi joka koloon mahtunut. Se oli vähintäin kaksitoista tuumaa pitkä ja enemmän kuin puoli sen vertaa leveä sekä korkea. Vaan ei sitä löytynyt mistään. En ole milloinkaan ollut niin vähällä pyörtyä kuin silloin.
— Olisiko neiti Clifton sen vienyt? — arveli Tuomas Morville.