Minä käännyin ja näin ravintolan isännän seisovan takanani. Hän näki kuinka vaikea minun oli saada nappula kiinnitetyksi, mutta ei liikahtanut paikaltansa minua auttaakseen.
"Minä en kahvia tahdo," vastasin minä.
"Ettekö kahvia tahdo, ettekä viiniä! Näyttää siltä kuin herra ei olisi suuri juomari. Te ette ole antaneet hevosenne kylläksi levätä," lisäsi hän äkkiä.
"Minun on kiire. Mitä olen velkaa?"
"Ettekö tahdo mitään muuta?" kysyi ravintolan isäntä. "Ryypyn paloviinaa ennenkuin lähdette sateesen?"
"Ei mitään enää. Mitä olen velkaa?"
"Noh tulettehan sisään vielä hetkeksi jalkojanne lämmittelemään!"
"En tule. Sanokaa nyt kohta mitä olen velkaa."
Kun isäntä turhaan oli koettanut houkutella minua huoneesen takaisin, niin hänellä ei ollut muu edessä kuin vastata kysymykseeni.
"Neljä litreä kauroja, puoli leiviskää heiniä, aamiainen, viiniä, kahvia," — kaksi viimeistä sanaa hän lausui erityisellä painolla ja ilkeästi nauraen, — "seitsemän francia viisikymmentä centimiä."