Minä kerroin heille hirveästä myrskystä, laivan haaksirikkoon joutumisesta ja siitä omituisesta tapauksesta senjälkeen, jonka kautta minun henkeni pelastui — ja seura kuunteli (minun suureksi ihmeekseni) ikäänkuin se ei milloinkaan olisi sellaista ennen kuullut. Mutta, kun minun sitten tuli kertoa edelleen mitä minua kohtasi henkeni pelastuksen jälkeen — tahi, selvemmin asiaa selittääkseni, kun tuli kertoa mihin paikkaan minä jouduin, ja kenenkä kanssa minä pelastuin — en saanut sanaakaan suustani. Siitä syystä, että juuri nämä asiat olivat sitä laatua, etten voinut enkä tohtinut niitä vieraille ilmoittaa, siitä syystä en olisi heille enempää kertonut, vaikka jok'ainoa heistä olisi luvannut paikalla maksaa minulle sataa puntaa!
"Jatkakaa," sanoi puhemies. "Mitä sitten tapahtui? Kuinka maalle pääsitte?"
Minä huomasin nyt, että olin ollut tuhma, kun vapaaehtoisesti olin syössyt itseni sellaiseen pulaan, sen kautta etten ollut asiata liiemmin miettinyt ennenkuin rupesin kertomaan, ja päätin etten puhu sanaakaan enää näistä asioista. En siis vastannut mitään. Mutta klubin jäsenet vihdoin pitkäksyivät odotusta ja alkoivat kopistella jalkojaan ja huutamaan minulle: "Jatkakaa! Jatkakaa! Hiljaa!" — Tämän hälinän korkeimmillaan ollen minä äkkiä hyppäsin seisaalleni puhutellakseni heitä.
"Kuulkaa! Kuulkaa!" huusi klubi. "Hän aikoo nyt vihdoin viimein jatkaa kertomustansa."
"Hyvät herrat!" minä vastasin siihen, "teidän luvallanne minä nyt lopetan kertomukseni toivottaen teille hyvää yötä!" Sen sanottuani minä nyykäytin päätäni heille ja käännyin ovelle päin. Sitä tuskin voi uskoa todeksi — vaikka se on vallan tosi asia — että nämä kummalliset miehet huusivat ja rääkyivät minulle, ikäänkuin olisin hirmuisella tavalla heitä loukannut. Minä koetin rauhoittaa heitä lausumalla heidän omaa lempisanaansa, "Kuulkaa! Kuulkaa!" Kaikki huusivat silloin vastineeksi, "Noh! Noh!" — Minä en milloinkaan ole minkäänlaisen klubin jäsenenä ollut, ja, siitä mitä tästä klubista näin, tulin siihen päätökseen, etten ikinä rupeakaan minkään klubin jäseneksi.
Minun makuuhuoneeni oli suuri ja vilvakka, mutta ei juuri siisti. Siinä oli kaksi sänkyä, eivätkä nekään aivan puhtaat. Mutta molemmat olivat tyhjät ja minä sain siis valita minkä niistä tahdoin. Toinen oli ikkunan vieressä, toinen oven suussa. Minusta oven suussa oleva vuode näytti siistimmältä ja sentähden otin sen.
Minä panin maata ja nukuin kohta, enkä herännyt ennenkuin aamun koittaessa. Kun katselin ympärilleni saadakseni selväksi missä olin, huomasin kaksi asiaa. Ensiksi, että huone oli paljoa kylmempi, kun illalla maata pannessani. Toiseksi, että toisella vuoteella joku makasi. Minä en voinut nähdä nukkujaa vuoteeltani, mutta kuulin hänen hengähdystään. Hän oli luultavasti tullut huoneesen niin myöhään, että minä jo olin nukkunut, ja oli mennyt levolle aivan hiljaa, minua häiritsemättä. Eihän tuo mitään kummaa ollut; ja luonnollistahan oli, että ravintolan isäntä laski minun huoneeseni toisen vieraan, koska siellä oli tilaa. Minä käännyin ja koetin nukkua; mutta en saanut unta ja tuon toisella vuoteella nukkuvan miehen hengitys kiusasi minua. Minä loikoin vielä noin neljänneksen tunnin ja nousin sitten ja menin sukkasillani ikkunalle katselemaan millainen ilma oli.
Taivas oli selkeä ja sumu haihtui haihtumistaan. Kun menin toisen vuoteen ohitse, katselin siellä makaavaa miestä. Hän nukkui kasvot ikkunaan päin, mutta peite oli vedetty kasvojen alapuolen yli. Minä säpsähdin kohta nähdessäni hänen tukkaansa ja otsaansa; ja, vaikka luonnoltani en ole utelias, en voinut itseäni hillitä, vaan vedin hiljaa peitteen pois, jotta voisin nähdä koko kasvot.
Ja siinä makasi veljeni Alfred Raybrock!
Mitä minun olisi tullut tehdä, tahi mitä muut ihmiset olisivat tehneet minun sijassani, sitä en tiedä. Mutta minä astuin muutamia askeleita taaksepäin ja nojasin ikkunanpieltä vasten — ja seisoin siinä häntä yhä katsellen. Kolme vuotta sitten olin sanonut jäähyväiset vaimolleni, pienelle lapselleni, vanhalle äidilleni ja Alfred veljelleni, joka nyt nukkui täällä samassa huoneessa kuin minä. Näinä kolmena vuotena he eivät olleet kuulleet minusta mitään, ja luultavasti he jo aikaa sitten olivat saaneet tiedon siitä, että laiva, jolla minä olin, oli joutunut haaksirikkoon ja että kaikki laivaväki oli hukkunut. Minun oli hyvin paha olla kun ajattelin omaisiani kotona ja heidän suruansa. Kaksi kertaa ojensin käteni herättääkseni Alfredia ja kysyäkseni miten vaimoni ja lapseni voivat; ja kaksi kertaa vedin käteni takaisin, sillä pelkäsin, että hän kovin säikähtyisi, kun niin odottamatta näkisi minun vuoteensa vieressä aamuhämärässä, ikäänkuin haudasta nousseena.