"Minä juuri tässä sanoin teidän äidillenne," sanoi kapteeni nuorelle miehelle, mainiten tälle toistamiseen nimensä ja virkansa, "minä juuri sanoin äidillenne (te olette hyvin äitinne näköinen) että on vallan yhdentekevä missä minä olen syntynyt, paitsi, että olen kasvatettu sellaisella paikalla, jossa lapset, kohta kun he tähän maailmaan syntyvät, kysyvät äideiltänsä: 'Noh, kuinka vanha te olette ja mikä minulle nimeksi?' — joka on vallan tosi asia." Kapteeni taas löi kämmenellä polvellensa. "Kun asiat niin ovat, toivon, että suotte anteeksi vaikka kysyn onko nimenne Alfred?"
"Kyllä, sir, nimeni on Alfred," vastasi nuori mies.
"Minä en ole mikään noita," jatkoi kapteeni, "älkää sitä luulko; kyllä kohdakkoin teille asian selitän. Mutta vaikka tulenkin siitä maasta, jossa lapset kaikkea kysyvät, niin älkää sentään luulko että kysyn ainoastaan kysymyksen takia, sillä sitä en tee. Onko joku teidän omaisistanne ollut merimies?"
"Vanhempi veljeni Hugh oli merimies," vastasi nuori mies. Hän lausui tämän matalalla äänellä ja katsoi äitiänsä, joka äkisti kohoitti käsiänsä, mutta laski ne kohta jälleen alas, pani ne ristiin ja katseli innokkaasti kapteenia.
"Ei! Älkää Jumalan tähden sitä uskoko!" sanoi kapteeni totisesti; "en minä tuo hyvää sanomaa hänestä."
Syvä hiljaisuus seurasi kapteenin puhetta ja äiti käänsi kasvonsa tuleen päin ja pani kätensä tulen ja silmiensä väliin. Nuori mies nousi ja astui hitaasti ikkunan luo, ja kapteeni, katsellessaan sinne päin, näki nuoren lesken istuvan pienen puutarhan toisella puolella olevan huoneen ikkunassa; hänellä oli nukkuva lapsi sylissä.
"Kuinka kauan aikaa siitä on kuin se tapahtui?"
"Siitä on yli kolme vuotta kun hän lähti viimeiselle matkallensa."
"Laiva sattui arvattavasti karille tahi kalliolle," sanoi kapteeni, "ja kaikki hukkuivat?"
"Niin."