"Ei," sanoin minä, yhä häntä katsellen; "minä odotan siksi kuin laiva tulee."
Hän liukahti pois minun luotani, ja katseli visusti tuleen. Hän pysähtyi hetkeksi, sitten hän loi ilkeän katseen minuun.
"Laiva ei milloinkaan tule teitä löytämään," sanot hän. Sen sanottua hän lähti omalle puolelleen ja jätti minut yksin.
Tämä hänen lauseensa oli vaan uhkaus, mutta kun oli turmion tuoja, niin se näytti olevan ennustus! Minun puuhani tulen virittämisessä oli vallan turha. Toivo oli jo minussa rau'ennut aikaa ennenkuin tuli oli sammunut. Oliko savu näkynyt laivalle, vai ei, sitä en voi sanoa. Minä vaan tiedän, että laiva purjehti edelleen. Tunnin kuluttua se oli kokonaan kadonnut näkyvistä.
Minä palasin luolaani — joka nyt näytti olevan määrätty haudakseni. Oli hyvin kuuma ilma, kaikki vesi saarella oli kuivanut, minulla oli sen verran juomavettä jälellä, kun sormustimeen menee; ruumiin-voimani olivat riutuneet, kun kauan aikaa olin ollut niin vähällä ruo'alla; kahdeksi päiväksi oli vielä ruokaa minulla. Minun ikäiselle miehelle, jolla lisäksi oli niin armas koti, tuntui kovin vaikealta kuolla tällä tavoin. Tuntui vieläkin raskaammalta ajatella kuolemaa, kun muistin mitä mr Clisfoldin ja minun välilläni oli tapahtunut. Ei enää ollut epäilemistäkään, että hän edellisenä päivänä oli totta puhunut. Salaisuus, jonka hän oli ilmaissut, oli totta, sillä juuri se oli saattanut häntä tekemään murhayritystä minua vastaan, kun hän huomasi, että laiva oli näkyvissä, joka voisi meitä pelastaa. Isäni kunnia oli häväisty, ja tässä minä olin, enkä voinut mitenkään isäni asiaa ajaa, vaan minun oli ottaminen salaisuus mukaani hautaan.
Silloin johtui mieleeni ajatus kirjoittaa tämä sanoma paperille ja panna se pulloon ja viskata pullo mereen. Sanotaan, että hukkumaisillansa olevat ihmiset tarttuvat korteenkin — ja se lohdutuksen korsi, johon minä tartuin, oli se, että sanoma kenties ajeleisi merellä, kunnes joku sen löytäisi ja toimittaisi sen sinulle, Alfred. Minä olin paljon rauhallisempi kun olin tyhjentänyt toisen lääke-kirstussa vielä jälellä olevan pullon, pistänyt paperin siihen, sitonut öljynahan pullon ympärille ja pannut pullon lakkariini, valmiina mereen viskattavaksi kun tuntisin kuoleman tulevan. Minä olin nyt ilmoittanut salaisuuden, ja, jos Jumala sallisi, sinä, Alfred, saisit siitä tiedon.
Päivä laski; ilma oli aivan selkeä ja tyyni. Ei tuulen hengähdystäkään tuntunut; meren pinta oli rasvatyyni. Minä söin illalla oikein kylläkseni, sillä mitäpä hyödyttäisi säästää ruokaa kun ei ollut juomavettä yhtään jälellä. Kun tähdet alkoivat tuikkia ja kuu kohosi taivaalle, minä kokoilin puita ja viritin tulta tapani mukaan rannalle luolani edustalle. Minä tosin en mitään siitä toivonut, mutta valkea oli minulle seuraksi; mieleni rauhoittui kun katselin tuleen ja sen ratina kuului niin hauskalta hiljaisuudessa. En tiedä mikä siihen oli syynä, mutta tämän illan juhlallinen hiljaisuus kauhistutti minua.
Kuu nousi korkealle taivaalla ja sen valo lankesi leveänä valonvirtana hiekalle, kallioille ja tyvenelle merelle. Minä muistin Margaretaa, ajattelin tokkohan kuu nyt juuri kumoitti Steepways'in lahden rannalla ja tokkohan Margareta sitä katseli — silloin nä'in miehen varjon hiipivän valaistun hiekan yli. Hän oli taas minua väijymässä! Minuutin kuluttua hän tuli näkyviin. Kuu valaisi hänen sinisiä silmälasiansa ja hänen paljasta päätään. Hän pysähtyi kallioiden kohdalle tultua ja haki kiveä; hän löysi suuren kiven ja tuli varpaisillaan astuen tulen ääreen. Minä tulin vallan odottamatta esiin pistoli kädessä. Hän pudotti kiven maahan ja astui hämmästyneenä taaksepäin minua nähdessään. Meren rannalle tultuansa hän seisahtui ja huusi minulle: "Laiva tulee! laiva tulee! Laiva ei milloinkaan ole teitä löytävä!" Laivan tulo ja päätös tappaa minua ennenkuin apu tulisi näytti olevan asioita, joita hän alinomaa ajatteli. Hän kääntyi ja lähti takaisin samaa tietä kuin hän oli tullut, ja huusi samat sanat vähän väliä. Neljänneksen tunnin minä kuulin hänen huutoansa, kunnes vihdoin kaikki taas oli hiljaa ja minä aloin jälleen ajatella kotia.
Minä istuin tulen ääressä siksi kun kuu oli laskeumaisillaan. Oli entistä pimeämpi ja hiljaisempi. Puoleen tuntiin en ollut lisännyt puita valkeaan ja nousin juuri istualta sitä tekemään, kun huomasin, että kuun valo molemmin puolin minua muuttui punaiseksi. Mustia varjoja, ikäänkuin matalassa liikkuvia pilviä, kulki toinen toisensa jälestä tuon punaisen ilman poikki. Ilma kävi kuumaksi — outo suhina kuului yhä lähemmältä; se kuului ylhäältä sekä alhaalta; ja oli kuin tuulen humina ja veden kohina — molemmat hyvin kaukaa. Minä riensin kallioille katsomaan. Saari paloi!
Saari paloi ja oli yhtenä liekkinä ja tuli läheni minua lähenemistään, sillä kävi vieno länsituuli. Ainoastaan yksi käsi oli voinut tätä kamalaa tulta virittää, sen hylkiön käsi, joka hiljaa juuri oli minun luotani lähtenyt ja uhannut minua. Hänen puolellaan, josta tulipalo oli alkanut, kasvoi kuivaa ruohoa ja kuivettuneita pensaita sen luolan ympärillä, jonka olin jättänyt hänelle suojaksi. Vaikka hänellä olisi ollut tuhatta henkeä menettää, niin ne kaikki nyt jo olisi menetetty.