Nauraen kiersi Stella kätensä hänen kaulaansa. »Niin helposti et pääse minusta eroon, setä. Ei, olin vain kävelyllä puiston vieritse kulkevalla sievällä tiellä. Kas tässä on vähän kukkia; eivätkö ne ole suloisia? Mutta ne eivät ole retkeni ainoa tulos, setä», hän jatkoi. »Minulle sattui seikkailu.»
Vanhus asteli piippu suussa ja kädet selän takana.
»Seikkailu!»
»Niin.» Stella nyökäytti päätänsä. »Kohtasin loordi Trevornen.»
»Loordi Trevornen!» hämmästeli Etheredge. »En tietänyt edes, että hän oli kotosalla. Onko maalaamani kuva hänen näköisensä?» lisäsi hän, kääntyen hymyillen tyttöön päin.
»Kyllä, setä, se on; mutta en nähnyt aivan selvästi, kuten arvaat; olihan kuutamo. Hän ratsasti tavattoman isolla raudikolla.»
»Tunnen sen», mutisi vanhus. »Ja hän kiiti hurjasti kuin kadotettu sielu. Otaksuttavasti hän vilahti sivuitsesi kuin meteori. Niin, sinä et voinut nähdä häntä etkä voi arvostella kuvaa.»
»Ei hän niin vilahtanut ohitseni. Epäilemättä hän olisi sen tehnyt, mutta raudikko pani vastaan. Luultavasti se pelästyi minua, sillä minä seisoin töyryllä tien vieressä.»
»Pysähtyikö hän?» kysyi Etheredge. »Sepä ihme; niinkin vähäinen seikka kuin ratsun säikähtäminen riittää saamaan hänet raivoihinsa! Hän pysähtyi!»
»Sillä hänen oli pakko», huomautti Stella hiljaa syvän, neitseellisen kainouden punan levitessä hänen kasvoilleen, kun hän ajatteli, että juuri hän olikin pysäyttänyt loordi Trevornen.