»Sinä nuori hupsu», mutisi Jasper, »saat olla varma siitä, ettet näe sitä paperia, ennenkuin huomenna luovutan sen Stellalle tai annan sen lähimmälle viranomaiselle, jonka eteen joudut syytettynä väärennyksestä.»
Tuskin olivat nämä sanat lähteneet hänen huuliltaan, kun poika jo oli hänen kimpussaan, kietoen pitkät, laihat kätensä hänen kaulaansa. Sanaakaan ei lausuttu, mutta kalpeat kasvot ja hehkuvat silmät puhuivat selvää kieltä. »Anna minulle se! Anna minulle se! Paperi! Paperi!» läähätti poika vimmastuneena, ja hänen kätensä puristivat tiukalle kuin teräskiskot.
Jasperilta pääsi tukahdutettu sadatus. Polku oli kaita; tietämättään tai tahallaan oli raivostunut poika rimpuillut heidät kummatkin jyrkänteen reunalle, ja Jasper seisoi selin sinnepäin. Äkkiä hän tajusi uhkaavan vaaran; niin, vaaran! Sillä niin uskomattomalta kuin se tuntuikin, ei hän kyennyt irtautumaan heikon, kuolevan pojan otteesta; vaara uhkasi. Kauheasti kiroten hän nosti Frankin ilmaan ja kantoi häntä taaksepäin. Mutta samassa hänen jalkansa luiskahti, ja poika, joka kaatui päällepäin, pisti kätensä hänen taskuunsa ja sieppasi paperin.
Jasper oli pystyssä silmänräpäyksessä, syöksyi pojan kimppuun ja tempasi paperin häneltä. Poika päästi hurjan epätoivoisen parahduksen, painui hetkiseksi kasaan ja karkasi sitten jälleen vihollisensa kimppuun hokien rajua rukoiluaan: »Anna se minulle!» Tämä epätasaisuudestaan huolimatta kammottava taistelu kesti minuutin ajan. Jasperia hämmästytti vastustajansa voimakkuus siinä määrin, että hän kokonaan unohti, missä he olivat; ponnistellessaan rajusti saadakseen pojan torjutuksi irti itsestään hän huomaamattaan lähestyi kallion reunaa. Mutta poika havaitsi sen raivostaan huolimatta, ja äkkiä hän sai mielijohteen ja kiljaisi: »Katsos! Loordi Trevorne! Hän on takanasi!»
Jasper hätkähti ja käänsi päätään; poika piti varansa, ja kapea kieleke, jolla he olivat seisoneet, oli seuraavalla hetkellä tyhjä. Kuului hurja, kaamea parkaisu, joka sekaantui alhaalla vyöryvien aaltojen kumeaan pauhuun. Sitten oli kaikki hiljaista.
XXXVIII.
Leycester oli saapunut Carlyoniin jalkaisin. Hän oli lähtenyt kotoa aamulla, sanoen vain, että hän aikoi kävelemään ja ettei pitäisi odottaa häntä millekään aterialle. Viime päivinä hän oli tällä tavoin kuljeskellut, nähtävästi haluten olla yksin ja osoittamatta vähääkään kaipaavansa edes Charlienkaan seuraa. Lady Wyndward oli pelännyt, että hänelle oli tulossa entisten tapainen synkkä puuska, mutta Lenore ei näyttänyt olevan ollenkaan huolissaan, vaan koettipa päinvastoin puolustella Leycesteriä.
»Kun mies tuntee vapautensa viimeisten tuntien lähestyvän, niin hän luonnollisestikin haluaa vielä vähän käyttää siipiään», huomautti hän.
Niin sai Leycester jäädä yksin oman huiman päänsä ohjattavaksi, sillä aikaa kun vaatturit ja verhoilijat hyörivät kuumeisesti juhlapäivän valmistelupuuhissa.
Hän ei olisi voinut sanoa, minkä vuoksi hän tuli Carlyoniin. Hän ei edes tietänyt sen pienen kylän nimeä, johon hän oli joutunut. Hänen kauniilla kasvoillaan oli vakava ja väsynyt ilme, kun hän astui majataloon ja vaipui penkille, jossa monet miespolvet Carlyonin kalastajia ja monet rannikkomatkailijat olivat istuneet.