»Kantakaa hänet majataloon!» käski Leycester ja seurasi miehiä nähdäkseen, että hänen määräystään noudatettiin. Majataloon saavuttuaan Leycester vaipui oven edustalla olevalle penkille ja painoi kasvot käsiinsä.
Äkkiä hän tunsi käsivarttaan kosketettavan ja hän nosti päätään. Hänen edessään seisoi vakava, vanhahko mies, ilmeisestikin lääkäri.
»Pyydän anteeksi, sir, mutta te kai tunnette tämän poika-paran?»
Leycester nyökäytti päätään.
»Kun asianlaita kerran on siten, niin kenties tahdotte olla hyvä ja käydä ilmoittamassa tapahtumasta hänen omaisilleen; he asuvat tuossa talossa.» Niin sanoen tohtori osoitti maalarin ja Stellan asuntoa.
Leycester nousi, katseli jonkun aikaa ympärilleen kuin ymmällä ja virkkoi sitten hiljaa:
»Kyllä ymmärrän. Niin, minä teen sen.»
Taloon ei ollut pitkä matka, mutta ennenkuin hän ehti sinne, näki
Leycester hennon, tyttömäisen olennon tulevan häntä vastaan maantiellä.
Tulija oli Stella. Nuorukainen pysähtyi epäröiden, mutta sillä hetkellä
ei Stella ajatellut mitään, ei edes häntäkään. Empimättä hän tuli
Leycesteriä vastaan, kasvot kalpeina, kädet ojossa.
»Leycester! Missä hän on?»
Harkitsematta mitään kiersi Leycester käsivartensa tytön ympärille.
»Stella, oma Stellani! Pysy uljaana!»