»Oi, hyvin hauskaa; he olivat niin ystävällisiä. Rouva Hamilton on mitä herttaisin vanha rouva; ja tohtori oli perin hyvä minua kohtaan. Sitten kohtasin pastorin, herra Fieldingin — hän on todella varsin juhlallinen herrasmies. Hän kertoi tavanneensa sinua harvoin, mutta toivoi näkevänsä minut kirkossa.»
Herra Etheredge hieroi otsaansa ja näytti melkein syntipukilta. »Luulenpa, että tuo oli takakäteen annettu näppäys minulle, Stella», virkkoi hän miltei surullisesti. »Näetkö, en käy usein kirkossa. Aina on aikomukseni mennä sinne, mutta tavallisesti minulta aika unohtuu, tai kuljeskelen metsissä ja vainioilla enkä muista koko jumalanpalvelusta, ennenkuin se on jo liian myöhäistä.»
»Mutta sinähän olet syntinen, hirveän syntinen», vastasi Stella vakavasti, mutta hilpeä tuike tummissa silmissä. »Huomaanpa, että minun on huolehdittava sisäisestä olemuksestasi samoin kuin aterioistasikin, setä. Mutta jatketaanhan; siellä oli eräs herra Adelstone, lontoolainen nuorukainen. Hän olikin eilisillan salonkileijona. Luullakseni hän oli herra Fieldingin sisarenpoika. En pitänyt hänestä paljoa. Se oli hyvin huonon maun merkki, pelkään, sillä kaikki näyttivät ihailevan häntä äärettömästi, ja niin teki hän itsekin.»
Herra Etheredge katsahti häneen huolestunut ilme kasvoillaan. »Minun on sanottava, Stella, että sinä olet liian arvosteleva. Luulen, ettemme ole siihen tottuneet.»
Stella nauroi. «Ei juolahda mieleenikään haaveksia, että herra Adelstone olisi vähääkään huomannut häntä arvosteltavan purevasti; hän tuntui olevan perin tyytyväinen kaikkiin, itseensä erikoisesti. Kieltämättä hän oli hyvin puettu. Sitten hänellä oli maailman somimmat pienet kätöset ja jalat, ja hänen tukkansa oli niin sileä kuin mustan ja ruskean kirjavan terrierin, joten hänellä oli jonkun verran syytäkin olla tyytyväinen.»
»Mikä hänen tekonsa sitten loukkasi sinua, Stella?» kysyi vanhus melkein äkäisesti.
Tyttö naurahti hienon punan kohotessa hänen kasvoilleen; mutta hän vastasi aivan avoimesti: »Hän lausui minulle kohteliaisuuksia, setä, ja minä — minä kammoan niitä! Etenkin kun niiden lausujan huulilla väikkyi itsetyytyväinen hymy, joka osoittaa, että hän ajattelee enemmän omaa kaunopuheisuuttaan ja ritarillisuuttaan kuin sitä henkilöä, jota hän imartelee.»
Vanhus katsoi häntä kasvoihin. »Tahdotko tehdä minulle mieliksi ja vielä kerran sanoa, kuinka vanha olet?»
Tyttö purskahti nauruun. »Olenko liian järkevä, setä? Mutta älä välitä siitä — lupaan olla hyvä.»
Hänen puhuessaan avautui ovi, ja rouva Penfold ilmoitti: »Herra
Adelstone.»