»Kyllä», vastasi hän tyynesti, mielihyvin pannen merkille pienen mielenkiintoisen välähdyksen neidon silmässä. »Asun virkahuoneistossa, yhdessä vanhoista lakikouluista. Olen lakimies!»
»Aiotteko viipyä täällä kauan?» tiedusteli herra Etheredge kohteliaan huomaavasti.
Herra Adelstone oli vaiti hetken ja vilkaisi Stellaan, ennenkuin vastasi: »En tiedä. Aioin lähteä takaisin tänään, mutta — taidanpa muuttaa mieltäni.»
»Oi, kuinka kaunis ilma nyt onkaan!» lausui herra Etheredge. »Olisi sääli nyt poistua Wyndwardista Lontooseen.»
»Niin; minusta on nyt vielä vaikeampi lähteä kuin aikaisemmin», vastasi herra Adelstone, antaen katseensa hetkiseksi pysähtyä Stellan kasvoihin. »Sallitteko minun katsella taulujanne?» lisäsi hän sitten, kääntyen taiteilijaan päin.
»Johan toki», myönsi vanhus.
Jasper Adelstone käveli ympäri huonetta, nostellen kankaita ja tarkastellen niitä. Stella seisoi ikkunan ääressä ja hyräili hiljaa. Äkkiä hän kuuli herra Adelstonen tahtomattaan huudahtavan, ja käännyttyään ympäri hän näki, että miehellä oli loordi Trevornen muotokuva käsissään. Herra Adelstonen kasvot olivat häneen päin, ja kun hänen pyörähdyksensä oli nopea, ennätti hän huomata, että katselijan otsalla oli synkkä, tyytymätön ryppy, joka pysyi tuokion hänen kasvoillaan, mutta katosi, kun heidän silmäyksensä yhtyivät.
»Loordi Trevorne!» virkahti hän, naurahtaen ja kohottaen kulmakarvojaan. »Erinomainen esimerkki taiteilijan idealistisesta silmästä. Herra Etheredge on maalannut loordi Trevornea muistuttavan kuvan ja itse lisännyt siihen ihanteellisen, runollisen tunnun.»
»Tarkoitatteko, että se ei ole hänen näköisensä?» sanoi Stella.
Herra Etheredge, joka oli tarttunut siveltimeensä heti aamiaisen jälkeen, jatkoi työtään kuulematta heidän kummankaan sanoja.