Lady Lilian vilkaisi kuskiin, joka heti kosketti poneja ruoskallaan.
»Näkemiin», hyvästeli lady Lilian, »näkemiin!» Kun vaunut sitten olivat jo liikkeessä, huudahti hän hiljaisella, sointuvalla äänellään, joka muistutti hänen veljensä äänen heikkoa kaikua: »Niin, Leycester, Lenore on meillä!»
»Sepä hyvä», vastasi Leycester, kohottaen hattuaan. »Näkemiin!»
Stella jäi hetkiseksi paikoilleen, katsellen lady Lilianin jälkeen. Kumma kyllä kaikuivat viimeiset sanat hänen korvissaan kiusallisen hellittämättä ja voimakkaasti. — Lenore on meillä! — Hän huomasi toistavansa niitä sanoja itsekseen. Malttaen sitten mielensä hän kääntyi nopeasti loordi Trevorneen päin.
»Kuinka kaunis hän onkaan!» hän melkein kuiskasi.
Leycester katsoi häntä, kiitollinen ilme kaunopuheisissa silmissään. »Niin, hän on minulle hyvin rakas. Nyt pitää teidän odottaa, sillä aikaa kun minä käyn noutamassa uusia kukkia.»
Stella jäi seisomaan vaipuneena mietteisiin, hänen juostessaan rinnettä ylöspäin. Keijukaismaisen olennon äkillinen kohtaaminen oli herättänyt hänen mielessään kummallisia ajatuksia. Hän ymmärsi nyt, että maallisen onnen saavuttamiseksi tarvitaan muutakin kuin yhteiskunnallista asemaa ja rahaa.
Hän oli niin vaipunut aatoksiinsa, ettei kuullut tietä pitkin saapuvan hevosen kavioiden töminää, vaikka eläin juoksi ripeätä vauhtia. Lordi Trevornen korva oli valppaampi tai herkempi, sillä hän kuuli kapseen ja pyörähti ympäri parhaiksi nähdäkseen kookkaan, kastanjanruskean hevosen, jota ratsasti pitkä, hoikka, tummaverinen nuorukainen, aivan lähellä Stellaa, joka seisoi selin tulijaan päin. Leycesteriltä pääsi kirousta muistuttava äännähdys; hän viskasi kukat maahan, syöksähti neidon ja ratsun väliin, tarttui molemmin käsin suitsiin ja pakotti pelkällä voimallaan hevosen takajalkojensa varaan. Ratsastaja, joka oli tuijotellut joelle, hölmistyi niin täydelleen, että ratsun noustessa takajaloilleen suistui satulasta.
Stella säikähti melua, vilkaisi taakseen ja kiiti pois tieltä. He muodostivat seuraavanlaisen ryhmän. Loordi Trevorne piti yhä vieläkin kiinni suitsista ja hillitsi hevosta rautaisella otteellaan, kun taas äskeinen ratsastaja virui pitkänään tiellä. Hän oli liikkumatta, mutta vain hetkisen; pian hän nousi seisomaan ja lähestyi loordi Trevornea. Hän oli Jasper Adelstone. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat, minkä vastakohtana hänen pienet silmänsä näyttivät sysimustilta.
»Mitä tämä tarkoittaa?» ärjyi hän raivoissaan, nostaen puolittain tietämättään ratsuraippaansa.