»Frank, Frank?» hän hymähti. »En tunne ketään sennimistä. Ken hän lienee?»
Hän palasi lippaan luokse ja otti esille muutamia muita miniatyyrejä; mutta ne olivat suljettuja, eikä hän voinut löytää niistä joustinta, joka pojan kuvan kotelosta oli sattumalta osunut hänen sormeensa. Tässä jutussa oli salaperäisyyden tuntu, joka painosti ja ahdisti hänen mieltään. Tehden pienen kärsimättömän liikkeen hän sovitti pojan kuvan takaisin koteloonsa ja pani sen paikalleen lippaaseen. Sitä tehdessään hän vilkaisi seinustalla olevaan kuvaan, jonka kasvot hymyilivät hänelle, ja äkkiä välähti hänelle ajatus, joka tuntui puolittain kammottavalta, puolittain profeetalliselta. Se oli Leycesterin kuva, jonka hän oli ensimmäiseksi nähnyt tulo-iltanaan ja joka oli ollut vihjauksena kaikesta siitä, mitä hänelle tapahtuisi. Saattaisiko se, että hän oli nyt sattumalta löytänyt lapsen kuvan, merkitä jotakin. Hymähtäen moittivasti itselleen hän karkoitti tämän haaveellisen ajatuksen mielestään, asetti rakkaan kuvan paikalleen muiden taulujen joukkoon, otti kynttilän pöydältä ja meni levollisesti yläkertaan.
Mutta unessa kummittelivat hänelle pojan kasvot, sekaantuen usein loordi Trevornen piirteisiin.
XIV.
Loordi Trevorne seisoi minuutin, pari paikallaan, silmäillen vaunujen jälkeen, jotka veivät pois Stellaa ja hänen setäänsä; sitten hän meni jälleen sisälle. He olivat kuumapäistä rotua, nämä Wyndwardit, ja Leycester, käyttääksemme lievää sanontatapaa, kykeni yhtä vähän kuin kuka sukunsa jäsen hyvänsä olemaan järkevä ja harkitseva. Mutta vaikka hänen sydämensä sykki rajusti ja kauniin tytön kuva nuoruuden puhtaassa viehkeydessä väikkyi hänen silmissään, pysähtyi hän kuitenkin hetkiseksi harkitsemaan tilannetta. Hän hymyili tuikeasti, sillä hänen oli pakko tunnustaa, että se oli jotakuinkin erikoislaatuinen.
Ikivanhan nimen ja ruhtinaallisten tilusten perillinen oli vannonut ikuista uskollisuutta maalarin veljentyttärelle, tytölle, jolla, olipa hän sitten kuinka kaunis hyvänsä, ei ollut yhteiskunnallista asemaa, eikä varoja esitettäviksi suosituksena hänen vanhemmilleen. Hän tiesi, ettei hänen äitinsä sydämensä sisimmässä toivonut mitään sen hartaammin kuin että hän menisi naimisiin ja vakaantuisi. No niin, hän aikoi mennä naimisiin ja vakaantua. Mutta millä tavoin! Sensijaan että hän hankkisi lisää loistoa jo ennestäänkin loistavalle nimelle, lisää valtaa Wyndwardien jo ennestäänkin vaikutusvaltaiselle suvulle, ei hänen avioliittonsa tulisi maailman silmissä olemaan mitään muuta kuin polkuavioliitto.
Hymyillen puolittain uhmaavasti, puolittain ennakolta huvitettuna hän astui saliin. Naisista olivat toiset, muiden muassa lady Longforth, jo vetäytyneet huoneisiinsa; mutta lady Lenore istui edelleenkin sohvallaan hartaan ihailijapiirin ympäröimänä. Leycesterin tullessa sisään näki kreivitär, joka ei näyttänyt vilkaisevankaan häneen päin, hänet ja huomasi hänen kasvojensa omituisen ilmeen. Se ilme oli hänellä aina silloin, kun hän oli tekemäisillään jonkun hurjan rajun tempun.
Leycester meni suoraan kreivittären luokse ja pysähtyi hänen viereensä. »No niin, äiti», hän sanoi, melkein kuin olisi vaatinut hänet taisteluun, »mitä arvelet hänestä?»
»Neiti Etheredgestäkö?» kysyi kreivitär. »Minulla ei ole hänestä mitään mielipidettä. Jos olisi, niin sanoisin, että hän oli hyvin hauskannäköinen tyttö.»
»Hauskannäköinen!» toisti Leycester, kohottaen kulmakarvojaan. »Se on kovin heikko sana hänen kuvaamistaan varten. Hän on enemmän kuin hauska.»