Leycester istui ääneti, katse luotuna lattiaan, josta hän oli näkevinään kohoavan hoikan, tyttömäisen vartalon, jolla oli Stellan kasvot ja silmät.
»Ei ole sen suurempaa onnea kuin se, jonka avioliitto tarjoaa, jos mennään naimisiin rakastetun henkilön kanssa. Luuletko, että isäsi on ollut onneton, Leycester?»
»Harvoilla miehillä on yhtä hyvä onni, mylady. Tahdotko etsiä minulle toisen lady Ethelin?»
Kreivitär punehtui. Se oli suoranainen kysymys; ja hän halusi mielellään vastata siihen, mutta ei tohtinut — ei vielä juuri nyt.
»Maailma on täynnä hempeitä, rakastavia naisia. Leycester, tahtoisin nähdä sinut naimisissa ja vakaantuneena», kuiskasi hän oltuaan hetken vaiti. »On aika jo; nyt sinun sopisi se jo tehdä. Syrjäytän toistaiseksi kysymyksen sinun omasta onnestasi; on otettava huomioon muitakin seikkoja.»
»Et haluaisi, että minä olisin viimeinen Wyndwardin kreivi, äiti?
Arvonimi kuolisi minun kanssani, eikö niin?»
»Niin», myönsi kreivitär. »Niin ei saa käydä, Leycester. Minua kummastuttaa», jatkoi hän, »ettei se ole tapahtunut jo aikaisemmin, minun tarvitsematta hiiskua mitään. Mielestäni sinä et ole kovin kylmäsydäminen, tunteeton, Leycester. Me, sinä ja minä, olemme tavanneet eräitä kauniita naisia, ja jotkut heistä ovat olleet hyviä ja puhtaita. Minua ei olisi hämmästyttänyt, jos olisit jo aikoja sitten tullut kertomaan minulle valloituksestasi. Olisithan tullut kertomaan minulle, Leycester?» kysäisi hän.
Lievä puna lehahti Leycesterin kasvoille, ja hän laski katseensa. Hän ei vastannut heti, ja kreivitär jatkoi, ikäänkuin olisi saanut myöntävän vastauksen.
»Olisin ollut hyvin iloinen, jos olisin kuullut sellaista. Olisin sydämeni pohjasta hyväksynyt valintasi.»
»Oletko siitä varma?» pääsi Leycesteriltä melkein koneellisesti.