Yksin jäätyään alkoi loordi Trevorne astua edestakaisin huoneensa lattialla, otsa rypyssä, mieli myrskyisenä. Hän rakasti äitiään lämpimän hartaasti. Jokainen äidin lausuma sana oli painunut hänen sydämeensä. Hän rakasti äitiään ja tunsi hänet; hän tiesi, että äiti mieluummin kuolisi kuin suostuisi siihen, että hän menisi naimisiin Stellan asemassa olevan tytön kanssa, niin puhdas, hyvä ja herttainen kuin hän olikin. Hän oli hyvin kiusaantunut, mutta hän pysyi lujana.
— Tulkoon mitä tahansa, — hän mietti, — hänestä en voi luopua. Hän on aarteeni, arvokas helmeni, enkä minä ole mennyt huomaamatta ohitse. Armaani!
Äkkiä keskeytyi hänen aatoksensa, kun ovelle koputettiin. Hän meni sitä avaamaan, mutta se aukeni, ennenkuin hän ehti sen luokse, ja loordi Grayford astui sisään. Hänen miellyttävillä, iloisilla kasvoillaan väikkyi hymy, joka vain peitti kiintymyksen ja myötätunnon ilmeen.
»Onko jokin asia hullusti, vanhapoika?» kysyi hän, sulkien oven.
»Kyllä — ei — ei pahasti — kuinka niin?» vastasi Leycester, pakottaen huulensa hymyyn.
»Kuinka niin!» matki loordi Grayford, työntäen kätensä yönuttunsa avariin taskuihin ja silmäillen häntä kujeilevan moittivasti. »Voitko kysyä sitä, muistaessasi, että huoneeni on täsmälleen sinun huoneesi alla ja että sinä olet muuttanut tämän kiertävän eläinnäyttelyn tyyssijaksi? Minkä vuoksi kulutat mattoa, Ley?» Hän istahti ja katsoi huolestunutta ystäväänsä, kasvoissaan avoimen vilpitön ilme, joka herätti luottamusta.
»Olen pahassa pinteessä», virkkoi Leycester.
»Anna tulla vain!» kehoitti loordi Grayford lyhyesti.
»En voi. Sinä et kykene minua nyt auttamaan», torjui Leycester huoaten.
Loordi Grayford nousi heti seisomaan. »Sitten poistun. Toivoisin voivani. Mitä olet puuhaillut, Ley? Jotakin tänä iltana kai? Välipä sillä; jos voin auttaa sinua, niin annahan tieto!»