Niinpä hän luovuttikin sen herra Etheredgelle avaamattomana, kuten tiedämme; mutta kun hän kuuli vanhuksen äkillisen huudahduksen, oli hän sydämensä pohjasta pahoillaan, ettei hän sittenkin ollut aukaissut sitä.
Erottuaan Stellasta portilla hän asteli tietä pitkin, mutta vain niin pitkälle, että pääsi pois näkyvistä. Sitten hän palasi pensasaidan varjossa ja jäi vartoamaan. Hän saattoi nähdä taiteilijan työhuoneeseen, näki vanhuksen istuvan surun murtamana tuolillaan ja Stellan suloisen hahmon liikkuvan hänen ympärillään. — Siinä sähkösanomassa oli jotakin tietämisen arvoista, — tuumi hän. — Olinpa hullu kun en tutustunut sen sisältöön. Mitähän ukko nyt tehnee?
Hän pohti kysymystä, pitäen taloa yhä valppaasti silmällä, ja sai vastauksen, kun vanhus alkoi liikkua, mikä selvästi näkyi valaistusta ikkunasta.
— Hän aikoo lähteä kaupunkiin, — päätteli Jasper.
Hän tiesi, että pian tulisi varhainen juna, ja piti varmana, että vanhus matkustaisi sillä. Hän vilkaisi kelloonsa, painoi hatun tiukasti päähänsä, päästi kätensä kantimesta ja lähti juoksemaan pappilaan. Mennen sisään sivuovesta hän astui huoneeseensa, otti salkun, jossa oli joitakuita papereita, sieppasi päällystakin ja sateenvarjon, jätti aamiaispöydälle kirjelipun, jossa hän ilmoitti, että hänen oli pakko äkkiä palata kaupunkiin, ja oikaisi asemalle. Koska hän ei halunnut näyttäytyä, pysytteli hän varjossa odottamassa. Muutamien minuuttien kuluttua hän näkikin herra Etheredgen saapuvan.
Asemalla ei ollut ketään muita kuin he, eikä Jasperin ollut lainkaan vaikeata välttää vanhuksen katsetta. Uninen vahtimies asteli edestakaisin, haukotellen ja heilutellen lyhtyään, ja Jasper päätti olla vaivaamatta häntä matkalipun ostamisella. Juna porhalsi asemalle. Herra Etheredge nousi ensimmäisen luokan vaunuun, ja odotettuaan viimeiseen hetkeen saakka hyppäsi Jasper erääseen osastoon junan toisessa päässä.
»Älkää huolehtiko lipusta», rauhoitti hän junailijaa. »Minä maksan ennenkuin poistun vaunusta.»
Wyndwardista lähtien juna oli pikajuna; ja Jasper, joka osasi huolehtia itsestään, tempasi verhot alas, otti laukustaan matkalakin, asettui mukavaan asentoon ja vaipui uneen; muutamien vaunujen päässä istuva vanhus taas kyyrötteli pää kumarassa, valvoen murheellisissa mietteissään.
Kun juna saapui perille, heräsi Jasper virkistävästä unestaan, veti ylös verhot ja piti silmällä herra Etheredgen poistumista. Hän odotti, kunnes vanhus ennätti ajurien luokse, riensi sitten hänen jälkeensä ja kuuli hänen käskevän kuskia viemään hänet Kings Hoteliin, Covent Gardeniin. Myöskin Jasper otti ajurin ja ajatti aukiolle, jonka varrella hänen asuntonsa sijaitsi, maksoi ja kiipesi portaita myöten ahtaaseen käytävään, jonka kahden puolen oli lukuisasti ovia. Yhdelle näistä ovista oli kirjoitettu hänen nimensä mustin kirjaimin. Hän avasi sen avaimellaan, raapaisi tulta, sytytti ulkonemalla olevan kynttilän ja astui huoneeseen, joka oli samalla kertaa konttoristin toimipaikka ja asiakkaiden odotushuone. Sen vieressä, vihreäverhoisen oven takana oli hänen oma työhuoneensa. Mutta taempana oli vielä useampia kamareja, arkihuone, makuuhuone ja sen takana vielä yksi huone. Hän meni sinne, piti kynttilää ylhäällä, valaisten kapealla vuoteella nukkuvaa miestä.
Mies oli hyvin pieni; hänen kasvonsa olivat kapeat, pergamenttimaiset; lyhyeksi leikattua tukkaa olisi kenties voinut sanoa kastanjanruskeaksi.