Tähän aikaan olin yhdeksän vuotias ja Minna Beidermann oli kaksi vuotta minua nuorempi. Meitä oli ankarasti varoitettu jättämästä lähetyspaikan nurkkia, mutta kun pikku seuralaiseni lausui halunsa saada poimia joitakuita niistä monenkarvaisista arokelloista, jotka purppuraisissa värivaihdoksissa koreillen, kaunistivat ketoa, niin en paljon varoitusta muistanut, vaan seurasin häntä kielletylle alalle. Olinhan Ulan kanssa tuntikausia samoillut heiniköillä paljoa laveammalta kuin se kenttä olikaan, jolla pastorin asunto seisoi, eikä ollut kummallekaan meistä koskaan mitään haittaa tapahtunut; mitä vaaraa voisi sitten siinä olla, että nyt muutaman kukkasen poimimme?
Pikku Minna oli ilon innossa kukkaisaarteista, jotka häntä kaikkialla ympäröivät ja heittäytyi hilpeästi jokaisen loistavan parven keskelle, säälimättä nykäisten maasta kukkia, jotka muutaman askeleen kuljettuamme taas viskattiin pois jättääksensä sijaa toisenlaatuisille. Minulle monenkirjavat kukkaset eivät mitään uutta olleet; olin tottunut huomiotta niiden sivuitse kulkemaan, ja suurta mielihyvää herätti minussa, että pikku seuralaiseni saattoi sellaisesta rihkamasta huvia löytää; olisivat kellukat edes olleet syötäviä marjoja, silloinpa olisin minäkin yhtynyt hänen kanssaan samoihin nautinnon tunteisin.
Niin aikaa muistamatta retkeilimme unhoittaen kaikki paitsi onnellista nykyhetkeä. Minä olin heittäynyt pitkäkseni erään pensaan juurelle ja koettelin par'aikaa köykäisellä assegai'lla, jota, nuori metsäläinen kuin olin, aina kuljetin muassani, kaivaa suurta sisiliskoa esiin piilostaan maankolosta, kun vähäinen äännähdys sattui korvaani, ja ylös hypätessäni näin rouva Beidermann'in muutaman askeleen päässä minusta, kasvot tuhan karvaisina ja ojentaen kättänsä sitä paikkaa kohden, jossa hänen pieni tyttärensä juuri oli leikitellyt. Silmäni seurasivat osoitettuun suuntaan ja siellä näin näyn, joka täytti sieluni kauhistuksella.
Istuen maassa, pikku Minna piteli vielä pienessä kätösessään vihkosta punakukkaisia kurenpolvia, ja hänen soma päänsä, josta leveäreunainen hattu oli pudonnut maahan, heilui hiljalleen toiselta puolen toiselle, ikäänkuin lapsi olisi lyönyt tahtia jollekin kuulumattomalle soitannolle. Selkä oli meihin päin, niin ett'emme voineet hänen kasvojansa nähdä, mutta koko huomiomme kiintyi esineesen, jonka häijy läheisyys uhkasi tyttö-pienoiselle pikaisinta kuolemaa. Kiemuroissa kurkisti pensaan takaa, jonka yhtä virpeä lapsi vielä piteli, viheriä inamba, enimmän peljätty kaikista Etelä-Afrikan käärmeistä. Matelija oli kohottanut päänsä ylös tytön kasvojen tasalle, ja huojui silmät kiiluvina sekä harja kohollaan hiljakseen ja sulavasti sinne tänne, kahden jalan päässä uhrista, joka osoitteli tahtia madon luikerruksille, silminnähtävästi kiehdottuna sen kamalasta läheisyydestä ja voimatta hätähuutoa päästää tahi tehdä vähintäkään ponnistusta päästä kauheata hirviötä pakoon; sillä se oli lajiansa suurin käärme, mitä milloinkaan olen nähnyt.
Rouva Beidermann-raukka näytti yhtä lumotulta kuin pikkuinen tyttärensäkin, ja seisoi patsaaksi jäykistyneenä. Se kauhea hirmutapaus, joka näytti auttamattomasti olevan tulossa, oli vienyt häneltä kaiken ajatus-ky'yn. Kerran hän katsahti rukoilevasti minun puoleeni, mutta kohta kääntyivät hänen silmänsä takaisin matelijaan, eikä hän tehnyt pienintäkään yritystä mennä lapsen avuksi. Käärmeen ilkeä näkö oli hänetkin kiehtonut.
Kuljeskellessani Tsululais-poikien kanssa olin usein kohdannut inamboja, joita maan-asukkaat katselevat suurimmalla kunnioituksella, eivätkä milloinkaan rohkene tappaa myrkyllisimpiäkään lajeja; sillä heissä on se usko vallitsevainen, että heidän esivanhempainsa henget asuvat näiden matelijoiden ruumiissa. Tuttavuus eläimen kanssa oli sen vuoksi päästänyt minut siitä pelvosta, joka juurrutti rouvan ynnä hänen lapsensa kiinni maahan; ja laskeutuen polvilleni ryömin suuntaan, josta saattaisin lähestyä matoa takaapäin. Pensaat ja pehkot peittivät minut ryömiessäni näkymästä ja matelija oli selvästi liian toimissaan onnettoman lapsen kanssa, huomatakseen sitä pientä rahinaa, jonka minun lähenemiseni synnytti. Varovasti nostaen päätäni näin, että olin päässyt aivottuun asemaani, enkä yhtään silmänräpäystä liikaa aikaisin, sillä pikku Minnan pää kallistui todella yhä lähemmäksi tuota huojuvaa hirviötä, joka toisessa sekunnissa olisi käärinyt hänet kuolettaviin kiemuroihinsa.
Jännittäen kaiken päätöskykyni, nousin taas pystyyn, ja vakaasti tähdättyäni syöksin assegai'ni käärmeen ruumiisen, juuri alapuolelle sitä paikkaa, missä kaula kohosi ylös yhteen kääreytyneistä kiemuroista. Hetkessä oli haavoitettu mato kietounut tärisevän assegain varren ympäri, jonka kohta päästin kädestäni; mutta pistoni oli naulinnut inambon maahan; ja hetikohta kun sen katse oli kääntynyt toisaalle, palasi rouva Beidermann'in ymmärrys. Paikalle rientäen hän tempasi pikku tytön syliinsä ja pakeni kotia, minä ihan kantapäillään; sillä olinpa aivan liiaksi pelvon vaiheella iskun vaikutuksesta, että olisin mitään muuta ajatellut kuin päästä seuralaisteni turviin. Niin päättyi seikkailu, joka yhteen aikaan uhkasi tuhoa Minnalle, ja usein sittemmin olen ajatellut, että, jos olisin ollut vähäistä vanhempi ja paremmin ymmärtänyt yritykseni vaaran, niin luultavasti olisin valinnut varovaisemman pelastustavan, jota kentiesi sama menestys ei olisikaan seurannut. Lapsi itse ei vähääkään aavistanut sitä peloittavaa vaaraa, josta oli pelastunut. Ja luonnollisesti sillä ijällä ei hän kyennyt selvittämään tunteitansa; mutta siitä päättäin, mitä hän sanoi, ne eivät suinkaan olleet ikävää laatua. Ihmiset, jotka eivät ole joutuneet tekemisiin käärmeiden kanssa, väittävät, että näillä ei ole voimaa kietoa ja lumota inhimillistä olentoa; mutta vankat, vahvaruumiiset miehet ovat aavoilla heiniköillä toisinaan olleet niiden lumouksen alaisina ja tietävät toista virttä vetää.
Sen pienen opinmäärän, joka minussa oli ennenkuin olin Natalin jättänyt lähteäkseni Englantiin, oli Arnold Beidermann minuun istuttanut; ja palattuani yksitoista vuotta myöhemmin siirtokuntaan, kiiruhdin tervehtimään vanhaa opettajaani, joka oli saanut Tsululais-kuninkaalta luvan perustaa lähetys-aseman tämän maahan, Kagasiksi kutsutulle paikalle, Pongola ja Mustan Unwelosi-virtojen välille. Minä näin pienen ystäväni Minnan kasvaneen suureksi, kauniiksi kuudentoista vuotiaaksi immeksi, isänsä tu'eksi ja turvaksi; sillä kuolema oli käynyt vierailemassa lähetyssaarnaajan vähäisessä perheessä, ja tuo hyvä Laura Beidermann nukkui nyt muutaman pajupensaan alla Tugela-virran äyräillä. Vasta tämän tapauksen jälkeen Arnold oli siirtynyt sisämaahan päin, toivoen ehkä paikkaa muuttamalla voivansa hälventää kaipaustaan sen uskollisen puolison jälkeen, joka niin myrskyissä kuin päiväpaisteessakin oli hänen kohtaloitaan seurannut; sillä kerran olisi Beidermann luonnonlahjoinensa korkeammallekin saattanut lentää, kuin vähäpätöiseksi lähetyssaarnaajaksi. Myöhemmin olen kuullut, että Saksalla ei ollut monta syvämielisempää oppinutta, kuin vanha ystäväni, mutta onnettomuudeksi hänen vapauden intonsa sai hänet korkeain asianomaisten epäsuosioon — Saksan yhdistyminen oli näet siihen aikaan pelkkä unelma — ja hän ajettiin pois synnyinmaastansa, ennenkuin hänen puolisonsa oli nuorikko-aikaansa jättänyt. Omasta maastaan karkoitettuna ja täynnänsä hengen neroa, joka ajoi hänet toimintaan, käänsi pakolainen kykynsä tuohon kentiesi vaivaloisimpaan ja kiittämättömimpään kaikista maailman toimista, ja tuli lähetyssaarnaajaksi Etelä-Afrikan kesyttömäin heimojen keskelle. Väsymättä hän teki työtä uudessa kutsumuksessaan, mutta pelkäänpä ett'ei hän montakaan saanut käännetyksi. Kuitenkin vaikutti hänen olonsa Tsulujen maassa hyvää. Alinomaiset soimauksensa julmuutta ja vääryyttä vastaan sai kuninkaan varovaisemmaksi alamaisiansa teurastaissa, koska näet luuli, että teko joutuisi ulkomaailman kuuluville lähetyssaarnaajan kautta; ja niinpä tämä, tosin epäsuoraan, pelasti muutaman ihmishengen. Mutta vaikka vanhan ystäväni ainoastaan huononpuolisesti onnistui tehdä kristittyjä, saavutti hän sen sijaan itselleen suuren maineen lääketaidostaan. Tämä oli se elämänrata, jolle hän nuoruudessaan oli antaunut; ja olipa kuningaskin useamman kuin yhden kerran joutunut valkoiselle papille kiitollisuuden velkaan, kun tämä oli hänen ruumiillisia kipujansa kirvoittanut.
Mutta huolimatta siitä, että oli jonkinmoisessa kiitollisuuden suhteessa lähetyssaarnaajan lääkintä-ky'ylle, Cetewayo kuitenkin sydämessään — jos hänellä sitä kalua lienee ollut — salaisesti inhosi Beidermann'ia ja koko hänen säätyään. Monet lähetyssaarnaajista olivat perinpohjin vailla aistia ja koettivat pakoittamalla saada toimeen parannuksia, jotka perille saatettuina suuressa määrin olisivat kuninkaan valtaa heikontaneet. Vanha ystäväni ei näitä miehiä ollut; mutta se julkinen tapa, jolla hän soimaeli hirmuhallitusta, maistui itsevaltiaasta sangen karvaalle; ja ylenkatse, jolla hän kohteli Tsululais-pappeja eli taikuria, veti hänelle tämänkin säädyn vihan.
Vuosia oli kuningas huokaillut lähetyssaarnaajan ikeen alla, ja oli mielessään päättänyt, että ensi sopivassa tilaisuudessa vieraat olisivat hänen maastaan karkoitettavat; ja samalla aikaa hän aikoi peräyttää ne lupaukset, jotka hän, astuessaan Tsulujen valta-istuimelle, oli Britannian hallitukselle tehnyt; jonka jälkeen hän saattoi taas pelvotta ja esteettömästi astua samaa verenvuodatuksen tietä, minkä hänen arvoisat enonsa Chaka ja Dingaon olivat aloittaneet. Se ei ollut mikään äkillinen päähänpälkähdys, joka vei hänen aikeensa sinnepäin, ei mikään metsäläisoikku tai lapsekas kiukutteleminen, vaan luja vakaa päätös vapauttaa itsensä sivistyksen pauloista, päätös, joka oli kypsynyt tarkassa mietinnössä ja joka oli ollut monivuotisten kärsivällisten valmistusten silmämääränä. Käyttäen hyväkseen velttoutta, jolla lakia ruutiaseista valvottiin tuon ensimäisen rynnäkön aikana, mikä tehtiin Transvaalin timanttikentille, oli kuningas saanut haltuunsa oivallisen varaston pyssyjä; ja niin pian kuin toinen runsas lähetys saapui hänelle Delagoa-lahdelta, katsoi hän hetken tulleeksi rikkoa rauhan Brittiläisten kanssa, sen ohessa hyvin ymmärtäen, että joku viivytys oli välttämätön, ennenkuin meidän hallituksemme olisi päättänyt toimeen ryhtyä, ei Cetewayo ensinkään vastenmielisesti kuunnellut noita-pappinsa vihanpuuskahduksia Arnold Beidermann'ia vastaan; päinvastoin niin, että niiden suosiollinen vastaanotto sai ne kuulumaan uskottavilta hänen neuvon-antajainsakin korvissa. Lähetyssaarnaaja oli käynyt Portugalilaisen kauppiaan luona ja niinpä saakoon hän syykseen tämän viimemainitun antaman kiellon hankkia ampuma-varoja. Totta kyllä, hän läksi auttamaan kauppiasta kuumetaudin kohtauksesta, mutta se ei asiaan vaikuttanut. Tässä oli kuninkaalla tilaisuus päästä miehestä, jota vihasi, sekä saada samalla karjaa. Ja niin, nousten valta-istuimeltaan, yksinvaltias lausui juhlallisesti: