"Sama kohtalo meitäkin vartoo, jos liikumme", vastasi taas Ula. "Ainoa pelastuksen toivomme riippuu pysymisestämme tässä paikassa".
Ja siksipä asia jäikin, ja me pysyimme tuomittuina monentuntiseen tuskalliseen toimettomuuteen, hukkaan kuluttaen hetkiä, joista jokainen oli kultaa kalliimpi, vaikka tosin jälkeenpäin havaitsimme, ett'ei meidän nykyisessä asemassamme, kun ei ollut muita kulkuneuvoja kuin omat sääremme, suurinkaan joutu, jota olisimme tehdä voineet, olisi saattanut meitä vankkureille ajoissa onnettomuutta estääksemme.
Minun ei ole tarvis laajemmalta kuvailla tämän monivaiheisen yön loppu puolta eikä seuraavaa kurjaa päivää. Aamun ensi sarastuksessa kipusimme lammikon äyräälle, jossa muutamat sotketut kahilat tarjosivat jotain kotontapaista; ja veteen istuen valmistauimme nyt viettämään kaksitoista henkisen ja ruumiillisen surkeuden tuntia. Onneksi saatoimme puhella keskenämme; jos kielemmekin olisivat siteissä olleet, niin luulenpa että huolimatta kaikista tähtäilevistä metsäläisistä, olisimme pelkässä epätoivossa kavahtaneet jaloillemme. Ula antoi meille stoalaisen esikuvan, joka ylenee yli kaiken ylistyksen. Ei karvaakaan hän liikauttanut, eipä edes torjuakseen pois kärpäslaumoja, jotka silmäin ja sieramien ympärillä parveilivat; ja vakavasti hän kehoitti meitä ennen kestämään kidutusta kuin vähimmälläkään liikunnolla viivoittamaan vedenkalvoa. Tämän päivän kamala ikävyys ei koskaan muistostani murene: päivä paahtoi ankarasti päällemme, hyönteiset työnsivät pistimensä parkitun ihomme huokureikiin, veden säihky milt'ei silmiämme sokaissut. Kuinka tästä hengissä pääsimme, en käsitä; mutta yksipintaisesti ihminen elämässä riippuu, ja kestimme kuin kestimmekin joka mies.
Kun pimeä tuli ja me saimme jättää veden, olivat pohkeemme niin puutuneet, että ensialussa näytti epätietoiselta, kelpaisivatko ne milloinkaan enää käytettäviksi. Nälkä myöskin meitä ahdisti mutta eihän ollut kärventyneellä aukealla mitään mahdollisuutta tyydyttää sen vaatimuksia, ja me pikemmin hoipertelimme kuin astelimme eteenpäin hämärässä, kasvinveljeni johtamina.
Tämän viimemainitun ennustukset kävivät täsmälleen toteen: ei yksikään aseellinen soturi ollut estämässä lähtöämme tästä hirvittävästä laaksosta, ja kun ympärillä olevalla maakunnalla oli tavallinen näkönsä, saatoimme päivän valjettua ampua yhden sarvaan ja tyydyttää nälkämme. Tämä antoi meille vähäisen voimia; vaivaloisesti ponnistimme eteenpäin, Ula kulki edellä jonkun matkan päässä ja ohjasi askeleitamme metsäläisen pettymättömällä vaistolla.
Kahden päiväyksen mittaan emme ainoatakaan ihmisolentoa nähneet, ja kolmannen päivän aamuna oppaamme osoitti maassa olevia jälkiä; siinä oli Pieter Dirksen'in vankkurien uurtama raitio.
Varovasti, mutta suurimmalla joudulla, noudatimme pyöräin jälkiä, ja vuoroin toivo ja pelko riennätti askeleitamme, kun peninkulma toisensa perään kului eikä näkynyt merkkiäkään pakolaisista.
Vihdoinpa Ula äkkiä pysähtyi ja nosti kätensä varoittaakseen meitä. Ryömien käsin, polvin hänen luokseen, näimme noin neljänneksen peninkulman päässä edessämme nuo neljät vankkurit; mutta kahdet makasivat kyljellään, eikä muiden edessä ollut mitään härkiä. Joukko miehiä oli ko'ossa keskimäisten vaunuin ympärillä, muutamat ratsain, toiset jalkaisin, mutta heidän puvustaan näkyi selvään että olivat Eurooppalaisia, ja sykkivin sydämin syöksimme eteenpäin, saadaksemme kerrassaan tietää kaikkein pahimmat.
Miksi kertoisin kauheata murhekuvausta, jonka Vapaa-ratsasten päällikkö meille kertoi? Hän oli oitis, kun Arnold Beidermann oli hätäkutsunsa tuonut, ajanut joukkoineen ulos ja ennättänyt verenvuodatuksen paikalle noin kahta tuntia aikaisemmin kuin me. Edward ja Jan Dirksen säästyivät näkemästä rakkaidensa runneltuja ruumiita, sillä haudan kamara oli vast'ikään kulkeunut näiden ylitse; mutta perhettänsä he nyt yksinään edustivat. Kapteeni Allingham jutteli minulle, kuinka molemmat tyttö-raukat ja heidän äitinsä tavattiin viimeiseen syleilykseen sulkeuneina, ja niiden sivulla venyi miesten ruumiit, jotka viime henkäykseen olivat rakkaitansa puolustaneet.
"Ja Minna — Miss Beidermann?" sain vaivalla sanoneeksi.