"Ei", sanoi Jan, "me kokoomme omaisuutemme rääpäleet, jotka vihollisilta ovat jääneet, ja sitten minä niinkuin veljenikin otamme pestin Allingham'in joukkoon. Emme teistä Brittiläisistä juuri paljoa pidä, mutta se näyttää olevan oikoisin tie päästä kahakkaan vihollisen kanssa. Jos Kaikkivaltias hyväksi näkee saattaa meidät yhteen Lumba'n tai hänen joukkonsa kanssa, silloin niin totta kuin —".
Hän ei muuta sanonut, vaan tölmäsi pyssynsä perää uhalla, joka puhui enemmän kuin sanat.
Arnold Beidermann oli kyyristynyt hiilusten ääreen aivan tajutonna ja mutisten itsekseen katkonaisia lauseita, joista tuon tuostakin Lauran ja Minnan nimet kuuluivat. Toivo, joka muutama tunti sitten oli hänen mieltänsä virkistänyt, oli nyt tykkänään sammuksissa, ja sanaa sanomatta hän myöntyi niihin toimiin, joita hänelle ehdottelin minun kanssani tehtävän matkan suhteen. Hänen pontevuutensa näytti menneen, ja pelkäsinpä melkein hänen järkeänsä.
Aamu hämärsi unettoman yön jälkeen, eikä kadonneita vieläkään kuulunut. Varmaa oli nyt, ett'eivät ne lähipaikoilla olleet, eikä meidän enää sopinut aikaamme turhaan odotukseen tuhlata. Ula oli ensimäinen, joka tämän oivalsi, ja jaloilleen kavahtaen hän sanoi: "Nyt minä lähden valmistaumaan".
Mitä hän näillä sanoilla tarkoitti oli minulle salaisuus, koska kasvinveljeni vaatetus tavallisesti ei sen enempää aikaa vienyt, kuin mitä hän tarvitsi rasvatakseen itsensä ihralla kiireestä kantapäähän asti; mutta nähtyäni hänen vetäytyvän kumottujen vankkurien taakse, aloin satuloida hevostani, joka oli minun käytettäväkseni jätetty. Kun tässä toimessa parhaillaan hyöriskelin kuulin hänen äänensä kutsuvan minua, ja kiiruhdin hänen luoksensa.
Ensimäinen vaikutus, jonka edessäni seisovasta haamusta tunsin, oli se, että, olin kääntyä ja juosta pakoon; niin ylen hirvittävä oli sen kurjan olennon näkö, joka silmääni kohtasi. Mutta Ula'n ääni, joka huomattavalla tyytyväisyydellä kysyi, "käypikö tämä kuntoon", haihdutti pelkoni ja aloinpa ymmärtää tämän tavattoman muodonvaihdoksen tarkoitusta.
Komea, soreavartaloinen nuorukainen oli hukkunut vankkurien taakse; nyt seisoi edessäni ikälukuinen vaivanen, tukien sauvaan horjuvaa ruumistaan, jota ei peittänyt se tumma ihokas, minkä luonto oli ystäväni sukukunnalle lahjoittanut, vaan kivulloisen-kelmeä ihonväri, sanomattoman inhoittava katsella, etenkin kun lukuisat punaiset näppylät, joita oli kaikkialla koko ruumiissa, näyttivät suuressa määrin jonkinmoiselta paisetaudilta. Musta tukka oli tykkänään peittynyt jonkun likaisen rääsyn alle, jonka tarkempi katsastaminen näytti vanhaksi vuohen nahasta laitetuksi varatukaksi, ja punaiset piirit ympäri loistavia silmiä, joita ei mikään taito voinut himmentää, tekivät hänen kasvonsa ylen ilkeän näköisiksi. Mitään aaveentapaisempaa en eläissäni ole nähnyt, ja oikeimpa kieli tarttui kitaani, kun yritin puhua.
"Näenpä että olette pahemmassa kuin pulassa tuntea minua", lausui tuo inhoittava ilmiö, "ja aivonpa kyllä pitää tarkkaa vaaria, ett'ei yksikään omasta kansastani päivännäöllä pääse minua niinkään lähelle".
"Mutta kuinka sait aikaan tämän muutoksen?" kysyin.
"Tällä ja tuolla", hän vastasi, osoittaen vähäistä piipuntuhka-läjää sekä pientä punamulta-kappaletta, jonka vanha Pieter Dirksen-raukka oli määrännyt kokonaan toisiin tarkoituksiin. "Nähkääs, minä olen vähän molempia pistänyt pussiin ja aivon kuljettaa niitä muassani. Nyt, Kuta, lähden, ja teidän täytyy mulle antaa lainaksi pikkupyssynne" — hän tarkoitti revolveriani — "jota aina kannatte vyötäisillänne. Jos hengissä pysyn, saatte sen takaisin; jos en — no niin, asia ei ole autettavissa".