Tämä, niinkuin arvasinkin, sai hänet kohdastaan kysymään asiamme laatua; jonka jälkeen minä järjestään esitin hänelle eri kohdat noissa määräyksissä, jotka ennen Utrecht'ista lähtöämme minulle oli annettu.
"Tämä on yksivakainen asia", hän vastasi hetken mietittyään; "tämä on asia, johon ei umpimähkään auta vastata. Mutta oitis tahdon kysyä neuvonantajiltani ja tehdä teille tiettäväksi neuvoittelumme päätöksen. Antakaa Nomteban ja Nyangojen[16] astua luokseni".
Tusina ketteriä jalkoja läksi silmänräpäyksessä liikkeelle noita-akan asunnolle päin, ja muutaman minuutin päästä rimpipillin äännähdys ilmoitti, että hän oli tulossa, kuninkaan kysymyksiin vastaamaan. Äänetön hiljaisuus, tuskallinen vaitiolo vallitsi kansajoukossa, kuin noita-akka lähestyi. Hänen edellään kulki hullunkurisesti vaatetettu poikanulikka, joka jonkinmoisesta huilusta puhalsi noita loitsijanaisen ohjailevia säveliä, ja häntä seurasi alataikurit, jotka vast'ikään olin nähnyt hänen ympärillään. Kansaan näytti sanaton kauhistus tarttuneen, kun tuo hirveästi koristettu ihmisolento verkalleen asteli eteenpäin: kaikkein silmät näyttivät kuin olisivat kuopistaan olleet putoamaisillaan ja hirveästi mulkoillen käänsivät valkuaisensa näkyviin mitä julmimmalla tavalla; pelon, kauhun odotus oli jokaisen kasvoihin kuvattuna. Ihmisraukat! He olivat epätiedossa, eikö yhtä tahi kahta uhria heidän joukostaan taaskin vaadittaisi varsinaisen toimituksen alkajaisiksi, ja itsekukin vapisi sydämmessään, aatellessaan, että itse saattaisi olla juuri siksi uhriksi merkitty.
Kuninkaan vaunuille päästyään noita-akka pysähtyi, ja, tekemättä minkäänlaista alamaisuuden tai kunnioituksen merkkiä, hän kysyi, minkä syyn varjolla kuningas hänen lepoaan oli häirinnyt.
Heikolla, vapisevalla äänellä suuri Swatsilais-valtias selvitti tuloni tarkoituksen ja pyysi Nomteban kysymään hänen esi-isiensä hengiltä, kuinka tässä valtiollisessa seikassa tulisi menetellä. Hallitsijan kauhistus oli nähtävästi aivan yhtä suuri, kuin hänen alamaistensa, ja päättäen hiestä, jota tippui hänen otsaltaan sekä käsien oudoista tempauksista, aivan yhtä luonnollinen.
Noita-akka kuunteli tarkasti kunnes kuninkaan selvitys oli päättynyt, ja lausui sitten äkkiä: "Neljä elukkaa tuotakoon tänne — yksi kirjava härkä, yksi valkea hieho ja kaksi punaista härkää; henkien täytyy verta nähdä".
Tähän saakka vallinnut tuskallinen mielenjännitys, joka kansan muodossa oli ollut nähtävänä, vaihtui ilon ihastukseksi, sillä eihän yhtäkään ihmisuhria nyt vaadittu, ja sitä paitsi saisi kansa luultavasti osansa lihasta. Uskomattomalla joutuisuudella nuo tuomitut elukka-raukat tuotiin paikalle, ja puolen tusinaa miehiä piteli lujasti sarvista valkoista hiehoa Nomteban vastapäätä. Tämä ensin terävästi tutkisteli sitä, nähdäkseen, ettei siinä virhettä ollut, ja voiteli sitä sitten vahvasti jonkimmoisella nesteellä, jota hän suussansa erästä juurta pureskelemalla valmisti. Sen jälkeen hänen soittopoikansa ojensi hänelle terävän, lyhyen assegain, jolla hän taitavasti sivaltaen puhkaisi elukan kupeen ja kätensä haavaan tunkien veti ulos osan sisälmyksiä, jotka hän juhlallisesti söi suuhunsa. Sillä aikaa kansa hurjasti kiljui ja sen riemuhuudot tukauttivat tuon vielä elävän uhrin tuskallisen mölinän.
Tämän juhlamenon kestäessä olivat ala-taikurit samoin menetelleet noiden kolmen härjän kanssa ja kumonneet aika kulauksia lämmintä verta, jolla näytti olevan hurjistuttava vaikutus heihin. Merkin saatuaan noita-akalta, hyökkäsi koko kansa paikalle ja poisti pian terävillä assegaillaan jok'ainoan liha rääpäleen noista neljästä elukasta, jättäen paljaat luut veriselle maalle, mutta tämän jälkeen kuningas loitsijattaren käskystä käski kansan hajota kunkin kotiansa, ja ainoastaan ylimmäiset neuvon-antajat ynnä me itse jäimme paikalle kuullaksemme Nomteben suusta, minkä lausunnon vainajain henget olivat antaneet.
En tahdo kertoa keinoja ja menetyksiä, joita loitsija-vaimo käytti päästäkseen siihen hurmauksen tilaan, mikä teki hänet ennustusten purkauksiin kykeneväksi; kovin vastenmielistä oli minulle nähdä noita inhoittavia temppuja. Mutta pääsi hän kuin pääsikin tuohon haluttuun mielentilaan ja silloin oli hän tosin enemmän jonkun ilkeän pahanhengen kuin ihmis-olennon näköinen. Ettei hän yksistään teeskennellyt, on mielestäni selvää, sillä eipä kukaan olisi kyennyt niihin ruumiin ponnistuksiin, joita hän nyt osoitti, ellei ankara määrä mielenkiihtymystä, jota melkein vimmapäisyyttä likeni, olisi hänelle voimia antanut. Ennenkuin hiehoon oli kajonnut, hän töintuskin jaksoi liikkua sen taakan alla, josta äsken puhuin; mutta nytpä hän oikein hyppeli innoissaan korkealle maasta ja hirveät koristeensa lentelivät ilmaan, kun hän loiskeili, köykäisyydellä, joka olisi ollut kunniaksi kelle tanssijattarelle hyvänsä. Näitä leikkauksia koettivat hänen mieskumppalinsa, tosin huonolla menestyksellä, voimiensa takaa matkia; mutta paholainen näytti olevan huvitettu akasta yksinään; ja niinpä viimein, kun henki hänessä pakoitti häntä sanoja lausumaan, hän äkkiä seisahtui ja alkoi puhua.
Ensimmäiset lauseet, jotka Nomteban suusta pääsivät, olivat vaan epäselvää soperrusta ilman mitäkään ajatuksen yhteyttä, sillä sakeata, tahmeaa vaahtoa valui hänen huuliltaan ja esti puhunnan. Mutta vähitellen sanat kävivät selvemmiksi ja me saatoimme kuulla hänen suustaan katkonaisia lauseita, joita rävähtämättömällä tarkkuudella kuultelimme; sillä paljon, sangen paljon asiamme riippui siitä, mihinkä suuntaan tän raivokkaan vaimon houraukset käännähtyisivät. Arnold Beidermann'in muoto minua kauhistutti, sillä aivan itse huomaamattansa hän väänteli kasvojaan loitsija-akan mukaan; hänen silmänsä pyörivät julmasti kuopissaan ja koko katsantonsa oli niin outo, etten suinkaan olisi vähintäkään kummastunut, jos hän tuossa paikassa olisi alkanut loiskia yhtä tanssia Nyangojen keralla, etenkin syystä, että itse tunsin salaisen kutsumuksen samaan leikkiin; niin voimakkaasti vaikutti näytelmä minuun.