"Mitä henki käski mun sanoa, sen sanoin", hän vastasi, "mutta nyt kun se on minut jättänyt, en mitään tiedä. Menkää matkoihinne ja olkaa tyytyväinen; mitä kieleltäni on päässyt, se tapahtuu. Kuulkaa kumminkin tätä", hän lisäsi matalalla äänellä, ottaessaan kellon kädestäni, "neljä yötä tämän jälkeen Mamban koirat haukkuvat keskiyön aikaan. Pitäkää varalla, ett'eivät miehenne koske liipaisimiin liian aikaisin".
"Hänkö sitten siellä on?" kysäsin hengähtämättä.
"Lapsille yksin ymmärtämätön kysymys sopii", hän vastasi. "Menkää!"
Ehtiä Mambaan tänä yönä olisi ollut mahdotonta, ja kuninkaan käskystä oppaamme poikkesi suuntaan, joka vältti tsetse-kärpäsien metsän ja johtaisi meidät päivänlaskun ajaksi kraaliin, missä saisimme levätä. Arnold Beidermann'in ulkomuoto oli sangen iloinen, ajaessamme rinnakkain tietämme hitaasti eteenpäin, sillä hän nähtävästi katseli noita-akan lauseita edullisimmassa valossa ja tulkitsi niitä tavalla, joka hänelle oli mieluisin. Minä puolestani en ollut läheskään niin kerkeä johtopäätöksiäni tekemään, sillä aikaa jo siihenkin tarvitsin, että ennätin tointua tuosta jännittävästä näytelmästä ja hätäilemättä, tyynesti saatoin asiaa kokonaisuudessaan aprikoida; ja pelkäänpä että tällä kertaa olin huono seurakumppali, sillä omien aatoksieni ajelemana, vaipuneena mietiskelemään, missä määrässä saattaisi olla mahdollista että Minna palaisi neljäntenä yönä tämän jälkeen, en paljon huomannut mitä toverini sanoi, vaikka tosin sen verran kuulin, että tiedän hänen kehuneen noita-akkaa sekä todistelleen unien ynnä muiden näkyjen tehokasta merkitystä.
Ilma oli kamalan kuuma, ja ihmiseen tuli sellainen raskas, ahdistavainen tunne, joka Etelä-Afrikassa ukkois-myrskyn tuloa ennustaa. Illempana taivaankansi äkkiä kävi paksuun pilveen, ja näimme selvään, että jos läpimärjiksi kastumatta mielimme suojaan päästä, niin täytyi meidän antaa mennä parempaa vauhtia, kuin tähän asti. Kärpäsenpuremain turmiolliset vaikutukset eivät vielä olleet päässeet ilmi ratsuissamme, ja ainoastaan vapaasta tahdostamme olimme näin hitaasti kulkeneet. Oppaamme näytti sormellaan, kuinka sade läheni, ja me laskimme täyttä nelistä. Matkamme kävi pikemmin tulossa olevaa raju-ilmaa vastaan, kuin siitä poispäin; ja suoraan edessämme näimme, kuinka tummaa rankkasadetta tulvaili alas kuin seinää pikimustan pilvisänkän kohdusta. Lähemmä tullessamme havaitsin, että hevoseni osoitti selviä pelvon merkkejä; mutta siitä huolimatta kannustin vaan lujasti, kunnes musta-ihoinen oppaamme, yht'äkkiä ympäri pyörähtäen, tarttui ratsuni päitsiin ja huudahti äänellä, joka ilmaisi hurjinta kauhistusta: "Väleen astukaa maahan ja kätkekää kasvonne. Se on Hambuma".[17]
Ei ollut tarpeen piukoittaa suitsia; hevosemme olivat ilmankin seisahtuneet, ja minä tirkistämistäni tirkistin Swatsilais-miestä, joka oli viskaunut maahan kasvoilleen, kun samassa huudahdus Arnold'in suusta sattui korvaani, ja käännettynä sinnepäin näin hänet istumassa liikkumatta vapisevan oriinsa seljässä, oikea käsivarsi ojennettuna, ja kasvoissaan näkyi ääretön hämmästys yhdessä syvimmän, hellimmän rakkauden kanssa — samallainen katse, millä voi ajatella äidin tervehtivän lastaan, jonka odottamatta on saanut takaisin kuolon kidasta. Ei ääntä päässyt hänen huuliltaan; sanaa sanomatta hän istui, käsivarsi oikaistuna siihen suuntaan, mistä myrskyilma peloittavalla vauhdilla läheni.
Minäkin käänsin silmäni sinnepäin. Ja siellä tapasi katseeni tytön, jonka olimme luulleet istuvan vankina Tsulujen käsissä, mutta joka nyt ikäänkuin aaltoillen liikkui meitä kohden, lähenevän rankkasateen suojassa. Ei voinut erhettyä tuon sorjan haamun suhteen, jonka olkapäillä tuuheiden keltakiharain meri aaltoili. Köykäisesti se myrsky-ilman kantamana lähestyi meitä, liitäen yli tasankoa peittävien matalain pensastojen. Minä yritin puhumaan, mutta en voinut; koetin kannustaa hevostani, mutta se oli säikähdyksestä kuin halvattu. Yhä lähemmä tuli näky, ja saatoimmepa jo eroittaa, kuinka se hymysi meille terveisiksi; mutta silloin sade peittikin armaan ilmauksen, ja verkalleen se haihtui tuuleen.
Samallapa pelvon tunne jätti minut, ja kääntyen ympäri puhuakseni Arnold'ille, ehdin ainoastaan kuulla sanat: "Kiitos Jumalan, nyt tiedän, että hän on turvissa!" jolloin hän tunnotonna putosi ratsultaan.
10:nes Luku.
Keski-öinen vieras.