National Sermons.

Ne jotka kuolevat Jumalan pelossa ja Kristuksen uskossa, eivät todella maista kuolemaa; heillä ei ole mitään kuolemaa, vaan he ainoasti muuttavat toiseen paikkaan ja toiseen olomuotoon; he siirtyvät samassa uuteen elämään kaikkine lahjoineen ja tunteineen; yhä edelleen ovat he samoja eläviä, ajattelevia, toimivia olennoita, kuin he olivat täällä maan päällä. – –Lepoa he saavat — ja lepoa he tahtovat, jos he lepoa tarvitsevat. Mutta mikä on heidän leponsa? Ei työn puutetta, vaan mielen lepoa. Tosi lepoa on saada levätä synnistä, surusta, pelosta, epäilyksestä, murheesta — ennen kaikkea saada levätä pahimmasta uupumuksesta, nim. siitä että tietää velvollisuutensa eikä kykene sitä täyttämään. Se on totinen lepo — Jumalan lepo, joka aina tekee työtä ja aina lepää; samoin kuin tähdet päämme päällä aina liikkuvat, tuhansia peninkulmia päivässä, ja kuitenkin aina täydellisesti lepäävät; sillä ne liikkuvat määrätyssä järjestyksessä, sopusointuisesti ja täyttävät sitä lakia, jonka Jumala on niille antanut. Täydellinen lepo täydellisessä työssä, se on varmaankin autuaitten henkien lepo, kunnes kaikkien kappalten täydellinen suoritus tapahtuu, kun Kristus saapi valittuinsa luvun täyteen. Ja jos näin on, mikä lohdutus meille, jotka olemme kuolevat, ja mikä lohdutus meille, jotka olemme nähneet toisten kuolevan, jos kuolema vain on uusi syntyminen korkeampaan elämään ja jos kaikki, mikä meissä muuttuu, on ruumista — joka on meidän kotelo eli kuori — se on samallainen muutos kuin simpukalla, joka heittää pois vanhan nahkansa ja tulee ulos terveenä ja iloisena, taikka kuin matelevalla toukalla, joka murtautuu vankeudestaan eli kotelostaan ja levittää siipensä päiväpaisteessa kuin sievä kesälintu. Missä on siis kuoleman oka, jos ei kuolema voi vahingoittaa, myrkyttää tai turmella mitään siitä, jonka tähden ystävämme rakastavat meitä; ei mitään siitä, jolla me voisimme palvella Jumalaa tai ihmisiä? Missä on haudan voitto, kun se ei voi painaa meitä alas, vaan päinvastoin vapauttaa meidät juuri siitä, mikä painaa meitä — nim. kuolevaisesta ruumiista?

Water of Life — Sermons.

Katsokaa kukkasia kedolla. Meidän on otettava Herramme sanat tarkasti. Hän puhuu liljoista, niistä lyökkikasveista, jotka joka kevät kukkivat tuhatlukuisin itämaitten heinikoissa. Koko talven ovat ne kuolleina, maan sisälle kätkettyine juurineen. Mutta niin pian kuin kevätaurinko paistaa niitten haudoille, heräävät ne äkkiä elämään ja kaunistuvat semmoisiksi kuin Jumala ne haluaa, ja jokainen siemen saapi erityisen muotonsa. Ne kylvetään katoovaisina, ne nousevat ylös katoomattomina; ne kylvetään heikkoina ja nousevat ylös voimakkaina; ne kylvetään häpeällisinä ja nousevat ylös kunniassa (1 Kor. 15:42, 43); heikkoina, väririkkaina, täyttäen ilman tuoksuilla ovat ne kuolemattomuuden kuvina, jotka soveltuvat enkelien kruunuiksi.

Katsokaa liljoja kedolla, kuinka ne kasvavat. Sillä samoin on myöskin kuolleitten ylösnousemus. Niin, ei ilman Jumalan sallimusta tai oikeastaan jumalallisen neuvon kautta on tuo siunattu Pääsiäisen aika määrätty kirkon keskuudessa kaikiksi ajoiksi vietettäväksi sinä vuoden aikana, jolloin maa puistaa talviunen päältään, jolloin linnut palajavat takasin ja kukkaset alkavat puhjeta, jolloin jokainen siemen, joka putoaa maahan ja kuolee ja nousee maasta jälleen uuden muotoisena, on meille todistuksena Kristuksen ylösnousemisesta; ja samalla on se todistuksena siitä, että me nousemme kuolleista, että samoin kuin siemenen on käynyt, samoin on meissäkin elämä voittanut kuoleman. Samoin on jokainen lintu, joka palajaa takasin laulamaan ja rakentamaan pesänsä meidän läheisyyteen, jokainen kasvi, joka puhkeaa kukalle, todistuksena meille meidän Herramme ylösnousemisesta ja meidän ylösnousemisesta. – – Ne kuulevat Herran kutsumista, Hänen, joka antaa elämän, ja palaavat takasin elämään ikäänkuin edustajina ja merkkinä meille Kristuksesta, niitten Luojasta, joka oli kuollut, mutta on tullut eläväksi jälleen, joka hävisi tuonelaan Pääsiäis-iltana, ja joka löydettiin jälleen taivaassa ijankaikkisiksi ajoiksi. Sillä tavoin joka kerta kuin tuo siunattu Pääsiäis-aika palajaa, muistutetaan meitä maan heräämisellä talviunestaan meidän Herran Jesuksen Kristuksen ylösnousemisesta ja se on meille todistuksena, että kerran on elämä voittava kuoleman, valo voittava pimeyden, vanhurskaus voittava synnin, ilo voittava surun, sitte kun koko luomakunta, joka huokaa ja kärsii tuskaa aina tähän asti, on toimittava sen, mitä varten se työtä tekee — kun syntyy uusi taivas ja uusi maa, jossa ei ole huokausta eikä surua, vaan jossa Jumala on kuivaava kyyneleet kaikkien silmistä.

Discipline and other Sermons.

Kuolema ei ole kuolema, jos se ei tapa meissä muuta kuin sen, joka estää meitä täydellisestä elämästä. Kuolema ei ole kuolema, jos se silmänräpäyksessä kohottaa meidät pimeydestä ylös valkeuteen, heikkoudesta voimaan, synnistä pyhyyteen. Kuolema ei ole kuolema, jos se viepi meidät lähemmäksi Kristusta, joka on elämän lähde. Kuolema ei ole kuolema, jos se täydelliseksi tekee uskomme ja antaa sen toteutua näkemisessä ja antaa meidän nähdä Hänet, johon olemme uskoneet. Kuolema ei ole kuolema, jos se viepi meidät niitten luo, joita olemme rakastaneet ja kadottaneet, joitten edestä olemme eläneet ja joitten edestä edelleen halajamme elää. Kuolema ei ole kuolema, jos se yhdistää lapsen sen äidin kanssa, joka oli mennyt tuonelaan edeltä. Kuolema ei ole kuolema, jos se ainiaaksi poistaa edeltä päin menneeltä äidiltä hänen tuskansa ja pelkonsa ja antaa hänen nähdä, Vapahtajansa armollisten kasvoin edessä, tietyn ja varman lupauksen siitä, että kaikki hänen jälkeensä jättämät ovat turvassa, turvassa Kristuksen luona ja Kristuksessa, tämän kuolevaisen elämän tapauksissa ja vaaroissa. Kuolema ei ole kuolema, jos se vapauttaa meidät epäilyksestä ja pelosta, vaiheista ja muutoksista, ajasta ja paikasta ja kaikesta, mitä aika ja paikka synnyttää ja sitte hävittää. Kuolema ei ole kuolema; sillä Kristus on voittanut kuoleman omasta puolestaan ja niitten puolesta, jotka uskovat Häneen.

Water of Life — Sermons.

Jumalan äärettömästä helmasta, kaiken elämän lähteestä, olemme me tulleet; itsekkään, myrskyisen nuoruuden kuluttua vuodattaen katumuksen kyyneleitä — ei juuri liika myöhään; ei aivan täydellisesti hyödyttömän miehuuden ijän elettyämme; hitaan ja kylmän vanhuuden vietettyämme käännymme takasin Hänen luokseen, josta olemme tulleet; Jumalan helmaan vielä kerran — voidaksemme tulla perille jälleen toivottavasti varustettuina uusilla tiedoilla ja uudella voimalla jalompiin töihin. Amen.

Essaya.