Siitä Akrisios kovin pelästyi; mutta hän ei parantanut tapojaan. Hän oli ollut julma omaa perhettään kohtaan, ja sensijaan että hän olisi katunut ja muuttunut hyväksi, hän kävi vain entistään julmemmaksi. Hän heitätti ihanan tyttärensä Danaen maanalaiseen kuoppaan, joka muurattiin umpeen, ettei kukaan päässyt lähestymään tyttöparkaa. Akrisios luuli olevansa viisaampi kuin jumalat. Mutta saatte nähdä, kykenikö hän välttämään heidän tuomiotaan.
Tapahtuipa, että Danaelle syntyi poika, niin kaunis lapsi, että sitä olisi jokainen muu paitsi Akrisios-kuningas säälinyt. Mutta hän ei tuntenut sääliä; hän vei Danaen ja lapsen meren rannalle ja pani heidät isoon arkkuun ja työnsi heidät vesille tuulten ja aaltojen ajeltaviksi.
Raitis luodetuuli puhalsi siintäviltä vuorilta Argoksen lempeään laaksoon ja kauas kauas merelle. Ja kauas kauas merelle ajelehtivat sen mukana äiti ja lapsi, sillävälin kuin kaikki, jotka heitä rannalla katselivat, itkivät, paitsi tuo julma isä, Akrisios-kuningas.
Niin he ajelehtivat eteenpäin, ja arkku keinui aalloilla, ja lapsukainen nukkui äitinsä polvella. Mutta äitiparka ei saattanut nukkua, hän vain valvoi ja itki ja lauloi lapselleen heidän kiikkuessaan laineilla. Ja sen laulun, jota hän lauloi, te saatte kerran itsekin oppia.
Nyt he olivat jo kulkeneet viimeisen siintävän niemekkeen ohi aavalle meren selälle. Aallot ja taivas ja tuuli heitä vain nyt ympäröivät. Mutta aallot ovat lempeitä, ja taivas on kirkas, ja tuuli on lauha ja hiljainen. Sillä nyt on se aika, jolloin Halkyone ja Keyks rakentavat pesiään, eivätkä silloin koskaan myrskyt myllerrä kesän leppeää merta.
Keitä olivat sitten Halkyone ja Keyks? Kerronpa sen teille arkun ajelehtiessa eteenpäin. Halkyone oli ihana impi, merenrannan ja tuulen tytär. Ja hän rakasti merimiespoikaa ja meni hänen puolisokseen; eikä kukaan maan päällä ollut niin onnellinen kuin he. Mutta viimein Keyks joutui haaksirikkoon; ja ennenkuin hän ennätti uida rannalle, aallot hänet nielivät. Ja Halkyone näki hänen hukkuvan ja juoksi veteen hänen luokseen; mutta turhaan. Silloin Taivahiset säälivät heitä kumpaakin ja muuttivat heidät kauniiksi vesilinnuiksi. Ja nyt he rakentavat joka vuosi laineille pesänsä ja purjehtivat iäti onnellisina kesän leppeää merta.
Niin kului yö, ja niin kului päivä, ja pitkältä se päivä Danaesta tuntuikin. Ja sitten kului vielä toinen yö ja toinen päivä, kunnes Danae oli aivan nääntynyt nälästä ja itkusta, eikä vieläkään maata näkynyt. Mutta koko ajan lapsi nukkui levollisesti; ja viimein Danae-parankin pää painui ja hänkin vaipui uneen poski vasten lapsen poskea.
Mutta hetken kuluttua hän yht'äkkiä heräsi. Arkku ritisi ja ratisi, ja ilma oli täynnä ääniä. Hän katsoi ylös, ja hänen päänsä päällä oli mahtavia kallion kielekkeitä, jotka hohtivat aivan punaisina laskevan auringon valossa, ja hänen ympärillään oli kareja ja hyrskyjä ja vaahdon pärskettä. Hän löi käsiänsä yhteen ja huusi apua kaikin voimin. Ja hänen huutaessaan apu tulikin. Kalliolle ilmestyi pitkä ja komea mies, joka kummastellen katseli aallokossa kiikkuvaa Danae-parkaa.
Miehellä oli karkea verkavaippa yllä ja päässä leveä hattu, joka varjosti hänen kasvojaan. Kädessään hän kantoi kolmihaaraista piikkiä, jolla tapettiin kaloja, ja olalleen hän oli heittänyt käsiverkon. Mutta Danae saattoi hänen olennostaan ja hänen käynnistään ja hänen liehuvista kultahapsistaan ja parrastaan nähdä, ettei hän ollut mikään tavallinen ihminen; sitä todisti kaksi palvelijaakin, jotka kulkivat hänen takanaan kantaen hänen kalakoppasiaan. Mutta Danae oli tuskin ehtinyt vilkaista mieheen, ennenkuin tämä laski syrjään kolmihaaransa ja juoksi kalliota alas ja heitti käsiverkkonsa niin taitavasti Danaen ja arkun yli, että veti sen ja Danaen ja lapsen aivan vahingoittumattomina rantariutoille.
Sitten kalastaja otti Danaeta kädestä ja nosti hänet arkusta ja sanoi: