Iason ihmetteli, miksi Kheiron häneltä sellaista pyysi; mutta hän tiesi, että Kheiron oli ennustaja ja näki asiat, kauan ennenkuin ne olivat tapahtuneet. Hän siis lupasi ja juoksi vuorta alas ja lähti kohtaloansa kohden kuin mies.
Hän vaelsi vuorta alas pensaikkojen läpi ja ajuruohotöyräiden poikki, kunnes hän tuli viinitarhojen muureille ja laakson omena- ja oliivilehtoihin; ja oliivipuiden lomitse kohisi vaahdoten kevättulvien paisuttama Anauros.
Joen äyräällä istui nainen, aivan ryppyinen, vanha ja harmaa; hänen päänsä retkahteli hervottomana rinnoille ja hänen kätensä vapisivat voimattomina hänen helmassaan. Kun hän näki Iasonin, niin hän vikisi: "Kukahan kantaa minut joen poikki?"
Iason oli rohkea ja uskalias ja oli juuri hyppäämäisillään jokeen; mutta nyt hän epäröi hetkisen ennenkuin hyppäsi, niin kovasti kohisten ja kuohuen virta vyöryi eteenpäin, aivan ruskeana sateen liottamasta sorasta ja hopeajuovaisena sulavasta lumesta; ja hän kuuli, kuinka piikivet kumahtelivat virran pohjassa ja tärisyttivät kallioita, joilla hän seisoi, niinkuin sotajoukkojen kulkiessa yli kapean salmen ratsumiehet tömistävät ja pyörät jyrisevät.
Mutta eukko vikisi vikisemistään: "Minä olen vanha ja heikko, kaunis nuorukainen. Heran nimessä, kanna minut virran yli!"
Iason oli vastaamaisillaan hänelle tuimasti, mutta Kheironin sanat muistuivat hänen mieleensä.
Ja hän sanoi: "Heran, Taivahisten kuningattaren tähden, tahdon kantaa sinut virran yli, jollemme kumpikin huku puolitiehen".
Silloin eukko hyppäsi hänen selkäänsä niin ketterästi kuin vuorikauris; ja Iason hoippuroi jokeen ja oli ihmeissään; ja ensimmäisellä askeleella vesi ulottui hänen polviinsa asti.
Ensimmäisellä askeleella vesi ulottui hänen polviinsa ja toisella askeleella se ulottui hänen vyötäröilleen, ja kivet vyöryivät hänen jalkojensa ylitse ja ohitse ja luiskahtelivat hänen jalkojensa alta. Hän kahlasi hoiperrellen ja huohottaen, ja eukko kirkui hänen selässänsä:
"Pöllö, kun kastelit vaippani! Vai pilkkanasiko pidät minunlaistani eukkoparkaa?"