"Minun täytyy siis jättää kotini ja kansani ja lähteä muukalaisten kera merten taakse? Arpa on heitetty, ja minun täytyy kestää kohtaloni. Tahdon näyttää teille, kuinka saatte Kultaisen taljan käsiinne. Viekää laivanne metsän kylkeen ja pankaa se sinne ankkuriin rantatöyrästä vastaan; ja Iason ottakoon jonkun urhean toverin mukaansa ja tulkoon keskiyön aikana tapaamaan minua muurin juurelle."
Silloin kaikki uroot huusivat yhdestä suusta: "Minä tahdon tulla mukaan!" "Ja minä!" "Ja minä!" Äkkipikainen Idas joutui kateudesta aivan suunniltaan; sillä hän olisi tahtonut olla ensimmäisenä kaikessa. Mutta Medeia tyynnytti heitä ja sanoi: "Orpheus tulkoon Iasonin kanssa ja tuokoon mukanaan taikaharppunsa; sillä minä olen kuullut hänestä, että hän on kaikkien laulajien kuningas ja saattaa lumota kaikki maan päällä."
Orpheus nauroi ilosta ja taputti käsiänsä, kun hänet valittiin; sillä siihen aikaan runoilijat ja laulajat olivat yhtä urheita taistelijoita kuin kaikkein parhaimmatkin soturit.
Niin he menivät keskiyön aikaan rantaan ja kohtasivat Medeian; ja hänen mukanaan tuli hänen nuori veljensä, Absyrtos, taluttaen vuoden vanhaa lammasta.
Medeia vei heidät tiheikköön, joka oli sodanjumalan portin vieressä; ja hän käski Iasonin kaivaa kuopan ja teurastaa lampaan ja jättää sen sinne ja sirottaa sen päälle taikayrttejä ja hunajaa.
Silloin syöksyi maan sisästä punaisten tulenliekkien leiskunnassa Brimo, metsien hurja velho, ja hänen häijyt koiransa ulvoivat hänen ympärillänsä. Hänellä oli kolme päätä, yksi kuin hevosen ja toinen kuin verikoiran ja kolmas kuin sihisevän käärmeen, ja hänellä oli miekka kummassakin kädessään. Hän ryntäsi kuopalle koirinensa ja he söivät ja joivat niin paljon kuin jaksoivat, ja Iason ja Orpheus vapisivat, ja Medeia peitti silmänsä. Viimein velho kiiti koirinensa metsään ja katosi; ja salvat kolahtivat alas ja portin puoliskot aukenivat selko selälleen, ja Medeia ja uroot riensivät portista sisään ja kiiruhtivat tuon myrkyllisen metsän läpi, mahtavien tammipuiden tummien runkojen lomitse Kultaisen taljan hohtoa kohden ja viimein he näkivät taljan riippuvan suuressa puussa lehdon keskellä. Iason olisi tahtonut juosta ja temmata taljan puusta; mutta Medeia pidätti häntä ja osoitti väristen mahtavaa käärmettä, joka makasi kiemurassa puiden runkojen keskellä. Sen ruumis oli kuin roteva vuoriston honka, ja sen kiemuroitten väliä oli monta syltä ja se kimalteli pronssilta ja kullalta. Puolet he vain saattoivat siitä nähdä, mutta ei enempää, sillä toinen puoli peittyi kauas pimeään.
Kun käärme näki heidän tulevan, niin se nosti päänsä ja katsoi heitä vaanien pienin kiiluvin silmin ja väläytti kaksihaaraista kieltään ja sähisi kuin metsiä kiertävä kulo, niin että koko metsä vavahti ja ähkyi. Sen sähinä värisytti puita lehdennenistä aina juuriin saakka ja kiiti yli virran pitkien rantojen ja Aieten pylvässalin ja herätti kaikki nukkujat kaupungissa, niin että äidit peloissaan painoivat lapsiansa rintaansa vastaan.
Mutta Medeia puhutteli sitä ystävällisesti ja se kurkotti pitkän, pilkullisen kaulansa ja nuoli hänen kättään ja katsoi häntä silmiin, ikäänkuin ruokaa pyytäen. Silloin Medeia antoi merkin Orpheukselle ja tämä aloitti tenholaulunsa.
Hänen laulaessaan metsä taas tyyntyi ja puiden lehdet riippuivat hiljaa; ja käärmeen pää painui alas ja sen vaskinen ruumis kävi hervottomaksi ja sen kiiluvat silmät sulkeutuivat hitaasti. Hetken perästä se hengitti tasaisesti kuin nukkuva lapsi, kun Orpheus kutsui sen luokse leppeätä Unen jumalaa, joka antaa rauhan ihmisille ja eläimille ja meren läikkyville laineille.
Silloin Iason juoksi varovaisesti eteenpäin, astui tuon mahtavan käärmeen yli ja tempasi taljan puun rungosta. Sitten he kaikki neljä syöksyivät pois puutarhasta joen äyräälle, jossa Argo odotti.