»Toiseen kertaan?» toisti vanhus. »Kuulkaahan, narrit jättävät toiseen kertaan, viisaat toimivat, kaikelle on oma aikansa; ja nyt on sopiva aika kertoa Asasta, sillä nyt te kuljette hänen maillaan ja teidän tulee kuulla, ennenkun näette; — huomenna ei ole enää siihen aikaa.»
Ja Nathan alkoi kertoa, mitenkä hän ja hänen lankonsa Asa Nolins, mukana muutamia matkatovereita vaimoineen ja lapsineen kulkivat Kentuckystä etelään, mitenkä he laskivat myötävirtaa Mississippiä monesta vaarasta ja vastustuksesta huolimatta ja nousivat sen syrjäjokea, Red River’iä ja löysivät lopulta ihanan maan: tupakka-, puuvilla- ja vieläpä sokerimaankin — ja ihanat vedet!
»Sydämeni sykähti ilosta, sen voitte arvata», sanoi vanhus. »Me panimme kaiken viisautemme liikkeelle ja teimme laskelmia siitä, minnekä voisimme paraiten rakentaa rakennuksemme, aloimme kaataa puita ja tehdä valmistuksia hirsimajan rakentamista varten.
Pian olikin meillä talvivarastot kunnossa ja me asuimme, kaksi perhettä yhdessä rakennuksessa. Olisimme mielellämme rakentaneet vielä kolme hirsimajaa, niin että jokaisella olisi ollut oma suojapaikkansa, sillä tietäkää, että meidän sananpartenamme on: meidän talomme on meidän linnamme. Mutta meidän täytyi ajatella peltojen raivaamista ja perkkaamista — eikä se ollut mikään pieni asia, kun ei meillä ollut ainoatakaan hevosta, vaikka tosin kaksi auraa tarpeineen. Pellot kylläkin raivattiin, ja Asa ja minä otimme rihlamme, me halusimme kuljeskella ympäristöllä nähdäksemme, emmekö voisi saada liikkeelle paria hevoskonia ja lehmää, sillä ilman hevosia, sen huomasimme hyvin, ei voinut ryhtyä mihinkään. Lehmiä me tarvitsimme kolmisen kappaletta ja rahaa meillä oli vielä viisikymmentä dollaria. Me kuljeskelimme noin yli viidenkymmenen peninkulman piirissä, mutta emme tavanneet yhtään istutusta, ja palasimme takaisin, mutta olimme kuitenkin ampuneet pari karhua ja hirveä.
Panimme peltomme kuntoon toiseen kyntöön asti, kalvoimme nimittäin ojat puiden ympäri ja kiskoimme juuret irti. Kymmenen tynnyrinalaa puuvillametsää tuli maissille, noin kuusi tupakalle — ja kaikki oli mallikelpoisessa kunnossa, kyntö vain puuttui.
[Kun metsäalueita tehdään käyttökelpoisiksi, hakataan vain pienemmät puut poikki ja kiskotaan juurineen, mutta isommat ympäröidään noin kolmen neljän tuuman levyisellä ja syvällä piirillä, mikä isketään maahan kirveellä. Puut kuoritaan, ja sitten kylvetään siementä sijaan.]
Naisväkemme ja miehetkin alkoivat jo muokata maata, mikä on yksi niitä töitä, joita me metsäläiset vähimmän siedämme. Se tekee sielun ja ruumiin tympeäksi, kun siinä päivästä päivään et tee muuta kuin kiskot turvetta; — en voinut sitä koskaan kärsiä, ja sehän onkin vain neekerien ja valkoisten orjien työtä.
Meillä oli siis pari tynnyrinalaa maata ja olimme suorittaneet oikein hyvällisen joukon todellista neekerityötä ja olimme taas paraillaan pellolla, kun äkkiä kuulimme kavioitten kopsetta ja näimme neljän ratsastajan ajaa karauttavan preriolta tänne päin. Heti kun he huomasivat meidät, pysähtyivät he aika lailla säikähtyneinä ja alkoivat puhella keskenään. Heillä oli muassaan myöskin muutamia komeita susi- ja lintukoiria. Silloin sanoi Asa: 'Olisipa nyt mainio tilaisuus saada pari hevosta. Saa nähdä, eikö kaupat suju.'
Asa menee heidän luokseen ja tervehtii heitä, sillä Asa oli vapaussodan aikana palvellut sotamiehenä Lafayette'n joukoissa — ja kysyy heiltä, eivätkö he tahtoisi laskeutua selästä ja pistäytyä sisälle.
Mutta samassa kun Asa näin kysyy, otamme me rihlat esille, jotka olimme asettaneet puunrunkoa vasten nojaamaan, sillä tietänette, että metsäläiset eivät saa milloinkaan laskea pyssyjään kauaksi luotaan — ne ovat heidän uskollisimmat ystävänsä varman käden ja tarkan silmän kanssa.