"Miksi niin?"
"Ehkä hän pitää sitä synkkänä."
Vastaus oli välttelevä, olisin tahtonut selvemmän, mutta Mrs. Fairfax joko ei tahtonut tai ei voinut antaa minulle tarkempia tietoja Mr. Rochesterin surujen laadusta ja alkuperästä. Hän vakuutti, että ne olivat hänelle itselleen salaisuus ja että se mitä hän tiesi oli etupäässä hänen omia arvelultaan. Nähtävästi hän halusi minua jättämään tämän kysymyksen, ja sen teinkin hänen mielikseen.
Neljästoista luku.
Seuraavina päivinä näin Mr. Rochesteria vain harvoin. Aamulla hän näytti olevan hyvin kiinni toimissaan, ja iltapäivällä tuli vieraita Millcotesta ja lähiseuduilta, herrasmiehiä, jotka väliin jäivät syömään päivällistä hänen kanssaan. Kun hänen nyrjähtänyt nilkkansa oli parantunut, teki hän pitkiä ratsastusmatkoja, arvatenkin vastavierailuja, sillä hän palasi tavallisesti vasta myöhään illalla.
Tänä aikana noudettiin Adèlekin vain harvoin hänen luokseen, ja koko minun tuttavuuteni hänen kanssaan rajoittui satunnaisiin kohtauksiin eteisessä, portaissa tai galleriassa, jolloin hän väliin kulki ohitseni jäykkänä ja ylpeänä, hädintuskin osottaen päännyökkäyksellä tai kylmällä katseella huomaavansa läsnäoloni, väliin taas suoden minulle kohteliaan kumarruksen ja ritarillisen hymyilyn. Nämä erilaiset tunteet eivät loukanneet minua, sillä huomasin, että minulla ei ollut mitään tekemistä niitten vaihtelun kanssa, vaan että vuoksi ja luode johtuivat minulle aivan tuntemattomista syistä.
Eräänä päivänä hänellä oli ollut päivällisvieraita ja hän oli lähettänyt hakemaan salkkuani arvatenkin näyttääkseen heille sen sisältöä. Vieraat herrat lähtivät aikaisin pois ehtiäkseen erääseen kokoukseen Millcotessa, kuten Mrs. Fairfax sanoi minulle, mutta koska iltapäivä oli kolea ja sateinen, ei Mr. Rochester lähtenyt heidän mukanaan. Pian heidän lähtönsä jälkeen hän soitti kelloa, ja Adèlelle ja minulle tuli sana mennä alakertaan. Kampasin Adèlen tukan ja tein hänet mahdollisimman sieväksi, katsoin, että tavallinen kveekariasuni oli moitteeton — itse asiassa kaikki, letitetyt hiukset siihen luettuina, oli liian niukkaa ja yksinkertaista voidakseen joutua epäjärjestykseen — ja niin lähdimme alas Adèlen ihmetellessä, oliko tuo kauan odotettu petit coffre jo tullut, sillä jonkun erehdyksen vuoksi se oli viipynyt tähän saakka. Hänen odotuksensa ei joutunut häpeään: siinä se seisoi, pieni pahvilaatikko, ruokasalin pöydällä. Hän näytti vaistomaisesti tuntevan sen.
"Ma boîte! ma boîte!" huudahti hän ja syöksyi sitä kohti.
"Niin, siinä se on vihdoinkin, sinun 'boîtesi'. Ota se johonkin nurkkaan ja nauti avaamisesta, sinä aito pariisitar", kuului Mr. Rochesterin syvä ja melkein ivallinen ääni suunnattoman nojatuolin syvyyksistä tulen äärestä. "Ja muista", jatkoi hän, "ettet vaivaa minua tämän anatoomisen prosessin yksityiskohdilla etkä tee huomautuksia laatikon sisäosista! Tapahtukoon toimituksesi hiljaisuudessa; tiens-toi tranquille, enfant, comprends-tu?"
Adèle näytti tuskin tarvitsevan tätä varoitusta, hän oli jo vetäytynyt aarteineen eräälle sohvalle ja avasi nyt touhuissaan kantta kiinnittäviä nyörejä. Saatuaan pois nämä haitalliset laitokset ja nostettuaan muutamia hopeapaperiin käärityitä paketeita laatikosta ei hän enää voinut muuta kuin huudahtamistaan huudahtaa: "Oh ciel! Que c'est beau!" ja hän vaipui katselemaan niitä hurmautuneena.