"Sitten minä kai menen nukkumaan, sillä kello on jo yli kahdentoista, mutta te voitte kutsua minua, jos tarvitsette jotakin yöllä."
Käsittämätöntä kohteliaisuutta! Se rohkaisi minua vihdoin tekemään seuraavan kysymyksen:
"Bessie, mikä minua vaivaa? Olenko sairas?"
"Luullakseni itkitte itsenne sairaaksi punaisessa huoneessa, mutta varmaankin voitte pian paremmin."
Bessie meni sisäkön huoneeseen, joka oli vieressä. Kuulin hänen sanovan:
"Sara, tule nukkumaan kanssani lastenkamariin, en mistään hinnasta tahtoisi olla yksin tuon lapsi raukan kanssa tänä yönä, hän voisi kuolla. Oli omituista, että hänellä sattui olemaan kouristuskohtauksia. Tahtoisin tietää, näkikö hän jotakin. Rouva oli todellakin liian kova."
Sara tuli sisään hänen kanssaan, he menivät vuoteeseen ja kuiskailivat keskenään puolisen tuntia unta odotellessaan. Kuulin vain katkonaisia osia heidän keskustelustaan, mutta niitten avulla voin liiankin hyvin arvata sen pääasiallisen aiheen.
"Jotakin meni hänen ohitseen, — aivan valkeata — ja katosi —."
"Suuri musta koira kulki hänen takanaan —." "Kolme kovaa koputusta ovelle" — "Juuri hänen hautansa yläpuolella kirkkomaalla näkyi valoa —." j.n.e.
Vihdoin molemmat nukkuivat. Tuli ja kynttilä sammuivat. Minulle tämän pitkän yön tunnit kuluivat toivottoman hitaasti, olin valveillani, kauhu jännitti silmiäni, korviani, mieltäni, kauhu sellainen, jota vain lapset voivat tuntea.