"Paljon mahdollista — mutta miksi turmeltuisin, jos saisin suloisia ja raikkaita nautintoja? Ja minä voin saada niin suloisia ja raikkaita nautintoja kuin hunaja, jota mehiläinen kokoaa suolta."
"Se pistää — se maistuu karvaalta, sir."
"Mistä tiedätte? — ette ole koskaan koettanut. Kuinka totiselta, kuinka juhlalliselta näytätte, ja kuitenkaan ette tiedä asiasta enempää kuin tämä korukapine (hän otti sellaisen uuninreunalta). Teillä ei ole oikeutta saarnata minulle, te vastaleivottu ihminen, joka ette ole vielä astunut elämän kynnyksenkään yli ja jolla ei ole aavistustakaan sen salaisuuksista."
"Muistutan teitä vain omista sanoistanne, sir: sanoitte, että erehdyksien seuraus on paha omatunto ja että paha omatunto myrkyttää elämän."
"Ja kuka puhuu erehdyksestä nyt? Minä tuskin uskon, että se ajatus, joka nyt liiteli aivojeni läpi, oli erehdys. Luulen, että se oli innoitusta eikä kiusausta: se oli iloinen, hyväilevä — sen tiedän. Nyt se tulee takaisin. Vakuutan teille, että se ei ole paholainen, tai jos se on, niin sillä on valon enkelin vaatteet yllä. Kun niin kaunis vieras kolkuttaa sydämeni ovelle, en luule voivani kieltää sitä pääsemästä sisään."
"Epäilkää sitä, sir, se ei ole todellinen enkeli."
"Vielä kerran, mistä sen tiedätte? Mikä vaisto auttaa teitä muka erottamaan kadotuksen langenneen hengen ikuisen valtaistuimen lähettiläästä, opastajan viettelijästä?"
"Päätin sen ilmeestänne, sir, joka oli levoton, kun sanoitte mielijohteenne tulevan takaisin. Olen varma, että tulette vielä onnettomammaksi, jos kuuntelette sitä."
"En vähääkään — se tuo mukanaan maailman suloisimman sanoman. Sitäpaitsi te ette ole minun omatuntoni, joten voitte rauhoittua. Ja nyt, tule sisään, kaunis vaeltaja!"
Tämän hän sanoi ilmestykselleen, joka oli näkymätön muille silmille kuin hänen, ja sulki käsivartensa, jotka hän oli puolittain avannut, ikäänkuin painaakseen näkymättömän olennon rintaansa vastaan.