Sammuvan tulen sihinä, tyhjän vesikannun helinä ja ennen kaikkea veden läiske — olin suorastaan valmistanut ammekylvyn — herättivät Mr. Rochesterin vihdoinkin. Vaikka olikin pimeä, tiesin, että hän oli valveilla, sillä kuulin hänen jylistävän kokonaisen voimasanatulvan huomatessaan makaavansa vesilätäkössä.
"Onko tullut vedenpaisumus?" huusi hän.
"Ei, sir", vastasin, "mutta täällä on ollut tulipalo. Nouskaa, se on sammutettu nyt; minä käyn hakemassa kynttilän."
"Kaikkien kristikunnan keijuisten nimessä: onko se Jane Eyre?" kysyi hän. "Mitä olette tehnyt minulle, pikku noita? Kuka on huoneessa paitsi teitä? Oletteko tehnyt salaliiton hukuttaaksenne minut?"
"Minä tuon teille kynttilän, sir, ja taivaan nimessä, nouskaa! Jonkinlainen salaliitto on tehty teitä vastaan, ettekä voi kyllin pian saada selville, kuka sen on tehnyt ja mitä se on."
"Kas niin, nyt olen pystyssä, mutta älkääpä itsenne vuoksi vielä hakeko kynttilää, odottakaa, kunnes olen saanut jotakin kuivaa päälleni — jos sellaista on saatavilla. Ahaa, tässä on aamutakkini. Nyt juoskaa!"
Minä juoksin ja hain kynttilän, joka vieläkin oli galleriassa. Hän otti sen kädestäni, nosti sen ylös ja tutki vuodetta, joka oli aivan mustunut ja kärventynyt, läpimärkiä lakanoita ja mattoa, joka ui vedessä.
"Mitä tämä on? Ja kuka on tehnyt tämän?" kysyi hän.
Kerroin lyhyesti, mitä oli tapahtunut, kuinka olin kuullut kummallista naurua galleriasta ja askeleita, jotka nousivat kolmannen kerroksen portaita, kuinka savu ja palaneen käry olivat johdattaneet minut hänen huoneeseensa, missä tilassa löysin asiat siellä ja kuinka olin kaatanut hänen ylitsensä kaiken käsillä olevan veden.
Hän kuunteli hyvin vakavana, hänen kasvonsa osottivat kertomukseni kuluessa sekä levottomuutta että hämmästystä, ja kun olin lopettanut, ei hän hetkiseen virkkanut mitään.