Päivällisen aikaan kuuntelin tuskin ollenkaan Mrs. Fairfaxin kertomusta sänkyverhojen syttymisestä, siinä määrin vaivasi mieltäni Grace Poolen arvoituksellinen luonne ja vielä enemmän hänen asemansa Thornfieldissä. Miksi ei häntä pantu lukkojen taakse heti aamulla tai ainakin erotettu isäntänsä palveluksesta. Olihan tämä melkein nimenomaan sanonut olevansa vakuutettu hänen rikollisuudestaan viime yönä — mikä salaperäinen syy siis esti häntä julkisesti syyttämästä Grace Poolea? Miksi oli hän käskenyt minuakin pitämään asian salassa? Käsittämätöntä: rohkea, kiivas ja ylpeä herrasmies näytti tavalla tai toisella olevan vähäpätöisimmän alamaisensa vallassa, vieläpä siinä määrin, että kun tämä nosti kätensä hänen henkeään vastaan, hän ei uskaltanut syyttää häntä siitä julkisesti, vielä vähemmin rangaista häntä.
Jos Grace olisi ollut nuori ja kaunis, olisin ollut taipuisa ajattelemaan, että hellemmät tunteet kuin varovaisuus ja pelko vaikuttivat Mr. Rochesterin käytökseen häneen nähden, mutta koska hän oli ruma ja jäykkä, ei tämä ajatus tuntunut uskottavalta. "Niinpä kyllä", ajattelin, "mutta hän on kerran ollut nuori, hänen nuoruutensa on sattunut samoihin aikoihin kuin hänen isäntänsä nuoruus, ja Mrs. Fairfax sanoi kerran, että hän on asunut täällä monta vuotta. En luule, että hän on koskaan voinut olla kaunis, mutta hänellä on kenties ollut omaperäisyyttä ja luonteen lujuutta korvaamassa ulkonaisten etujen puutetta. Mr. Rochester rakastaa päättäväisyyttä ja erikoisuutta. — Grace on ainakin erikoinen. Entä jos joku hetken oikku — mikä ei olisi ollenkaan mahdotonta niin äkkinäiselle ja uppiniskaiselle luonteelle kuin Mr. Rochesterin — olisi saanut hänet tuon naisen valtaan, niin että tällä on nyt salainen vaikutus hänen tekoihinsa eikä hän voi eikä uskalla karistaa yltään tuota entisen hairahduksensa seurausta. Mutta päästyäni näin pitkälle arveluissani, näin silmieni edessä niin selvästi Mrs. Poolen nelikulmaisen, litteän vartalon, hänen rumat, kuivat ja tylyt kasvonsa, että ajattelin taas: 'Ei, se on mahdotonta; otaksumani ei voi olla oikea.' 'Mutta', vastusti salainen ääni, joka puhuu syvimmällä sydämissämme, 'ethän sinäkään ole kaunis, ja Mr. Rochester ehkä kylläkin pitää sinusta, ainakin sinusta on usein tuntunut siltä, ja viime yönä — muista hänen sanansa, muista hänen katseensa, muista hänen äänensä!'"
Minä muistin hyvin kaikki, ja siinä hetkessä elin uudelleen viime yön tapahtumat, muistin hänen sanansa, ilmeensä ja äänensä sävyn. Olin nyt kouluhuoneessa, jossa Adèle piirusti, kumarruin hänen ylitsensä ja ohjasin hänen kynäänsä. Hän katsahti ylös hämmästyneenä.
"Mikä teidän on, mademoiselle?" sanoi hän. "Sormenne värisevät kuin lehdet, ja poskenne ovat punaiset, tosiaankin, kirsikanpunaiset."
"Minun tulee kuuma kun kumarrun alas, Adèle", sanoin, ja hän jatkoi piirustamistaan, minä ajattelemistani.
Kiiruhdin karkoittamaan mielestäni tuon epämieluisan ajatukseni Grace Poolen suhteen, sillä se inhotti minua. Vertasin itseäni häneen ja huomasin, että olimme erilaiset. Bessie Leaven oli sanonut, että näytin hienolta neidiltä, ja hän oli puhunut totta, minä olin sivistynyt tyttö. Sitäpaitsi olin paljon kauniimpi kuin silloin kun Bessie oli nähnyt minut, poskeni olivat pyöreämmät ja värikkäämmät, olin eloisampi ja vilkkaampi, sillä toiveeni olivat nyt loistavammat ja iloni suuremmat.
"Ilta lähestyy", ajattelin ja katsoin ulos ikkunasta. "En ole koko päivänä kuullut Mr. Rochesterin ääntä tai askeleita, mutta varmaan olen näkevä hänet ennen iltaa. Aamulla pelkäsin hänen näkemistään, nyt toivon sitä; odotukseni on jo niin kauan ollut turhaa, että alan käydä kärsimättömäksi."
Kun oli tullut lopullisesti hämärä ja Adèle oli jättänyt minut mennäkseen lastenkamariin leikkimään Sophien kanssa, toivoin sitä koko sydämestäni. Kuuntelin, eikö Lea tulisi tuomaan minulle mitään sanaa, olin väliin kuulevinani Mr. Rochesterin omat askelet ja käänsin pääni ovea kohti, odottaen sen aukeavan ja hänen astuvan sisään. Mutta ovi pysyi suljettuna, ja vain pimeys tunkeutui sisään ikkunan kautta. Ei ollut kuitenkaan vielä myöhäinen. Hän oli usein lähettänyt hakemaan minua seitsemältä tai kahdeksalta, ja nyt kello oli vasta kuusi. Varmaankaan en kokonaan pettyisi nyt kun minulla oli niin paljon sanottavaa hänelle! Aioin taaskin johtaa keskustelun Grace Pooleen ja kuulla, mitä hän vastaisi, tahdoin suoraan kysyä häneltä, uskoiko hän todella, että tämä oli tehnyt viime yön kauhean yrityksen, ja jos niin oli, minkätähden hän piti hänen ilkityönsä salassa. En suuriakaan välittänyt siitä, suuttuisiko hän uteliaisuudestani. Minusta oli hauskaa kiusoitella ja lepyttää häntä vuorotellen, se oli suurimpia huvejani, ja varma vaisto esti minua aina menemästä liian pitkälle. En milloinkaan uskaltanut viattoman ärsyttämisen rajan taakse, mutta juuri rajalla mielelläni koettelin taitoani. Säilyttäen pilkulleen kaiken asiaankuuluvan kunnioituksen, muistaen joka hetki, mikä asemaani sopi, voin rauhassa ja pelkäämättä väitellä hänen kanssaan, ja se huvitti sekä häntä että minua.
Vihdoin kuului askeleita portaista, ja Lea tuli näkyviin, mutta hän tuli vain ilmoittamaan, että tee oli valmista Mrs. Fairfaxin huoneessa. Sinne lähdin, iloisena, että sain edes mennä alakertaan, sillä siellä olin mielestäni lähempänä Mr. Rochesteria.
"Tee tulee varmaankin maistumaan teille", sanoi tuo hyvä rouva, kun tulin hänen luokseen, "te söitte niin vähän päivällistä." "Pelkään", jatkoi hän, "että ette voi oikein hyvin tänään, näytätte niin kiihtyneeltä ja kuumeiselta."