Oli ollut lauha, kirkas kevätpäivä, tuollaisia maaliskuun lopun ja huhtikuun alun päiviä, jotka kimmeltävät yli maan tuoden sanoman lähenevästä kesästä. Se läheni nyt loppuansa, mutta iltakin oli lämmin, ja kouluhuoneessa, jossa työni ääressä istuin, oli ikkuna auki.
"Tulee jo myöhäinen", sanoi Mrs. Fairfax, joka astui sisään hienona ja kahisten. "Olipa hyvä, että tilasin päivällisen tuntia myöhemmin kuin Mr. Rochester oli määrännyt; kello on nyt jo yli kuuden. Olen lähettänyt Johnin portille katsomaan, näkyykö mitään, sieltä voi nähdä tietä pitkältä Millcoteen päin." Hän meni ikkunan luo. "Siinä hän onkin. No, John", sanoi hän kumartuen ulos, "mitä uutta?"
"He tulevat", oli vastaus. "He ovat täällä kymmenen minuutin kuluttua."
Adèle lensi ikkunaan. Minä seurasin häntä ja pidin varani, että seisoin syrjässä, joten saatoin ikkunaverhon suojassa näkymättömänä nähdä kaiken.
Johnin kymmenen minuuttia olivat pitkät, mutta vihdoin kuului pyörien kolinaa, neljä ratsastajaa ajoi täyttä laukkaa käytävää pitkin, ja niitten jälessä tulivat kahdet avonaiset vaunut. Lepattavat harsot ja liehuvat töyhdöt täyttivät ajoneuvot. Kaksi ratsastajista oli nuoria, komeita herrasmiehiä, kolmas oli Mr. Rochester, joka ratsasti mustalla hevosellaan, Mesrourilla, ja Pilot; hyppi hänen edellään. Hänen rinnallaan ratsasti eräs nainen, ja he kaksi olivat seurueen ensimäiset. Hänen purppuranpunainen ratsastuspukunsa melkein laahusti maata, hänen harsonsa liehui tuulessa, ja sen läpinäkyvien laskoksien alta loisti runsaita, sysimustia kutreja. "Miss Ingram!" huudahti Mrs. Fairfax ja kiiruhti paikalleen ovelle.
Ratsastajat, jotka seurasivat tien käännettä, joutuivat pian talon kulmauksen taakse, ja minä kadotin heidät näkyvistäni. Adèle alkoi nyt pyytää alas, mutta minä otin hänet polvelleni ja annoin hänen ymmärtää, ettei hän millään ehdolla saisi mennä vieraitten naisten näkyviin, ei nyt eikä toiste, jollei häntä nimenomaan kutsuttaisi, että Mr. Rochester suuttuisi kauheasti j.n.e. Hän vesitteli hiukkasen kuullessaan tämän, mutta kun aloin näyttää hyvin vakavalta, suostui hän vihdoin kuivaamaan kyyneleensä.
Eteisestä kuului nyt iloista hälinää: herrojen syvät äänet ja naisten hopeanheleät liverrykset sulautuivat kauniisti yhteen, ja kaikista muista erottautui selvästi, vaikkakaan ei äänekkäänä, Thornfieldin herran sointuva ääni, kun hän toivotti kauniit ja hienot vieraansa tervetulleiksi kattonsa alle. Sitten nousivat keveät askelet portaita, galleriasta kuului sipsutusta, hillittyä, iloista naurua, ovien avaamista ja sulkemista, sitten oli kaikki hiljaa.
"He muuttavat toaletteja", sanoi Adèle, joka henkeään pidättäen oli seurannut jokaista liikettä, ja sitten hän huokasi.
"Kun äidin luona oli vieraita", sanoi hän, "seurasin heitä kaikkialle, salonkiin ja heidän huoneisiinsa, usein katselin, kun kamarineitsyet kampasivat ja pukivat naisia, ja se oli niin hauskaa — sitäpaitsi siinä oppii paljon."
"Eikö sinun ole nälkä, Adèle?"