Jonkinlaisella vavistuksella huomasin sen hetken lähestyvän, jolloin minun oli suoriuduttava tehtävästäni seurusteluhuoneessa. Adèle oli ollut jonkinlaisessa hurmauksessa kaiken päivää, kuultuaan, että hän saisi illalla näyttäytyä vieraille naisille, ja hän asettui vasta kun Sophie aloitti hänen pukemisensa. Tämän toimituksen tärkeys vaati kohta koko hänen huomionsa, ja sillä aikaa kun hänen kiharansa järjestettiin pitkiksi, tasaisiksi kutreiksi, kun hänen punainen silkkipukunsa pantiin ylle, pitkä silkkivyö kiinnitettiin ja pitsikäsineet vedettiin käsiin, hän näytti juhlalliselta kuin tuomari virkansa toimituksessa. Ei tarvinnut varoittaa häntä panemasta pukuansa epäjärjestykseen, sillä heti valmiiksi tultuaan hän istuutui varovaisesti pieneen tuoliinsa, nosti huolellisesti silkkihameensa helmaa, jottei se rypistyisi, ja vakuutti minulle, että hän ei liikahtaisi paikaltaan, kunnes minä olin valmis. Se ei kestänyt kauan: paras pukuni, tuo hopeanharmaa, joka oli tehty Miss Templen vihkiäisiä varten ja jota en kertaakaan senjälkeen ollut käyttänyt, oli pian ylläni, tukkani oli nopeasti kammattu, ainoa koristeeni, pieni helmisolki, pian kiinnitetty. Me menimme alas.
Onneksi pääsi seurusteluhuoneeseen toistakin tietä kuin ruokasalin kautta, jossa kaikki juuri istuivat päivällisellä. Huone oli tyhjä, suuri valkea paloi hiljaisesti marmoritulisijassa, ja vahakynttilät kirkastivat sen loistavaa yksinäisyyttä ja hienon hienoja kukkia, joilla pöydät oli koristettu. Punainen verho riippui kaarioven edessä, ja koska se muodosti vain ohuen väliseinän seurusteluhuoneen ja ruokasalin välillä, puhuivat ruokasalissa olijat varmaan hyvin matalalla äänellä, sillä heidän keskustelustaan ei erottanut muuta kuin hiljaista hyminää.
Adèle, joka vieläkin näytti olevan mitä juhlallisimman mielialan vallassa, istuutui sanaakaan sanomatta jakkaralle, jonka osotin hänelle. Minä vetäydyin ikkunalaudalle, otin läheiseltä pöydältä kirjan ja koetin lukea. Adèle toi tuolinsa jalkojeni juureen ja kosketti ennen pitkää polveani.
"Mikä on, Adèle?"
"Enkö saa ottaa yhtä ainoata noista ihmeen kauniista kukista, mademoiselle? Vain täydentääkseni toalettiani."
"Sinä ajattelet liiaksi 'toalettiasi', Adèle, mutta voithan saada kukan." Ja minä otin maljakosta ruusun ja kiinnitin sen hänen vyöhönsä. Hän huokasi sanomattoman tyytyväisenä, kuin olisi hänen onnensa malja nyt ollut täysi. Käänsin kasvoni pois salatakseni hymyilyä, jota en voinut estää. Pienen pariisittaren vakava ja myötäsyntyinen hartaus pukuasioissa oli yhtä hullunkurista kuin surullista.
Nyt alkoi kuulua hiljaista nousemisen hälinää, verho vedettiin syrjään kaarioven edestä, ja sen takaa näkyi loistava ruokasali, jonka pitkällä pöydällä palavat kynttilät valaisivat komean jälkiruokakaluston hopeita ja kristalleja. Oviaukossa seisoi joukko naisia, — he astuivat, sisään ja verho sulkeutui heidän jälkeensä.
Heitä oli vain kahdeksan, mutta kun he tulivat sisään, olisi heidän lukumääräänsä luullut paljon suuremmaksi. Muutamat olivat pitkiä, useat valkopukuisia, ja kaikilla oli avarat, laahuksilla varustetut puvut, jotka näyttivät suurentavan heidän olemuksiaan kuten sumu suurentaa kuuta. Nousin ja tein kumarruksen. Yksi tai kaksi nyökäytti päätään vastaukseksi, toiset vain tuijottivat minuun.
He hajautuivat ympäri huonetta muistuttaen keveitten liikkeittensä vuoksi valkeata, liitelevää lintuparvea. Muutamat heittäytyivät puoliksi lepääviin asentoihin sohville ja lepotuoleille, toiset kumartuivat pöytien yli ja katselivat kukkia ja kirjoja, muut ryhmittyivät tulen ääreen puhellen matalalla, mutta kirkkaalla äänellä, joka tuntui heille ominaiselta. Sain jälestäpäin tietää heidän nimensä, ja voin yhtä hyvin mainita ne nyt.
Ensinnäkin Mrs. Eshton ja hänen kaksi tytärtään. Hän oli nähtävästi ollut kaunis nainen ja oli vieläkin hyvin säilynyt. Tyttäristä oli vanhempi, Amy, pieni kooltaan, herttainen ja lapsekkaan näköinen sekä ulkomuotonsa että käytöksensä puolesta. Hänen vartalonsa oli pyöreä ja hauska, ja valkea musliinipuku sinisine silkkivöineen sopi hänelle mainiosti. Nuorempi, Louisa, oli pitempi ja solakampi, ja hänellä oli hyvin hienot ja suloiset kasvot, sitä tyyppiä, jolle ranskalaiset antavat nimen "minois chiffonné". Molemmat sisaret olivat vaaleita ja kauniita kuin liljankukat.