"Jättäkää ikkuna auki hänen puolellaan, Carter, nythän on aivan tyven.
Hyvästi, Dick!"
"Fairfax —"
"Mikä on?"
"Anna pitää hyvää huolta hänestä, katso, että häntä kohdellaan niin hellästi kuin mahdollista, anna hänen —" hän purskahti itkuun.
"Minä teen parhaani, niinkuin olen tehnyt tähänkin asti ja tulen aina tekemään", oli vastaus, ovi työnnettiin kiinni ja vaunu vieri pois.
"Voi Herra Jumala, kunpa tämä kaikki nyt olisi lopussa", sanoi Mr. Rochester sulkiessaan ja pönkittäessään raskaan portin. Tämän tehtyään hän kulki hitaasti ja hajamielisen näköisenä erästä hedelmätarhan kiviaidassa olevaa ovea kohti. Minä luulin, että hän ei tarvitsisi enää minua, ja aioin palata sisään, kun kuulin hänen taas sanovan "Jane!" Hän oli avannut oven ja seisoi sen edessä odottaen minua.
"Tulkaa pariksi minuutiksi hengittämään raitista ilmaa", sanoi hän, "tuo talo on vain vankila — eikö teistäkin?"
"Minusta se on loistava talo, sir."
"Silmiänne peittää kokemattomuuden verho", vastasi hän, "te näette talon lumouksen läpi ettekä huomaa, että sen kultaus on liejua ja silkkiverhot hämähäkinverkkoja, että marmori on likaista kiveä ja kiilloitettu puu kelvotonta lastua ja puunkuorta. Mutta täällä — hän viittasi lehtimajaan, jonne olimme tulleet — täällä on kaikki todellista, suloista ja puhdasta."
Hän harhaili pitkin puksipuitten reunustamaa käytävää, jonka toisella puolella oli omena-, päärynä- ja kirsikkapuita ja toisella kukkapenger täynnä vanhanaikaisia kukkia, harjaneilikoita, esikoita ja orvokeita, tuhatkaunoja, orjantappuroita ja hyvänhajuisia yrttejä. Ne olivat tänä varhaisena kevätaamuna niin raikkaita kuin huhtikuun sateet ja päivänpaisteet olivat voineet ne tehdä, aurinko nousi juuri hentojen pilvien peittämälle itäiselle taivaalle, sen säteet kimaltelivat kasteisilla hedelmäpuilla ja valaisivat hiljaista käytävää niitten alla.