Mainitut Eliza, John ja Georgiana Reed hääräilivät nyt seurusteluhuoneessa äitinsä ympärillä. Tämä lepäsi sohvalla tulen ääressä, ja siinä lemmikkiensä keskellä (jotka juuri silloin eivät riidelleet eivätkä itkeneet) hän näytti kerrassaan onnelliselta. Minua hän ei koskaan ottanut tähän joukkoon, sanoen "että hän mielipahakseen oli pakotettu pitämään minua loitolla, mutta että hänen todellakin täytyi kieltää minulta ne etuoikeudet, jotka kuuluvat ainoastaan tyytyväisille, onnellisille pikkulapsille, kunnes hän oli Bessieltä kuullut ja itse huomannut minun vakavasti pyrkivän saavuttamaan ystävällisemmän ja lapselle sopivamman mielenlaadun, miellyttävämmän ja sulavamman käytöksen — jotakin valoisampaa, avomielisempää ja luonnollisempaa kuin tähän asti."

"Mitä Bessie sanoo minun tehneen?" kysyin.

"Jane, en pidä viisastelemisesta enkä liiasta kyselemisestä, sitäpaitsi on aivan sopimatonta, että lapsi keskeyttää vanhempia ihmisiä tuolla tavalla. Istu jonnekin ja pysy hiljaa, kunnes osaat puhua kauniimmin!"

Seurusteluhuoneen vieressä oli pieni ruokasali, jonne pujahdin. Siellä oli kirjahylly, ja sain siitä helposti käsiini kirjan, jossa oli kuvia — tämä seikka oli minulle erittäin tärkeä. Kiipesin ikkunalaudalle, nostin jalkanikin sille ja istuin jalat ristissä kuin turkkilainen. Olin vetänyt punaisen ikkunaverhon eteeni ja olin niin ollen kaksinverroin piilossa.

Oikealla sulki punainen, poimutettu verho näköalani, vasemmalla suojelivat kirkkaat ikkunaruudut minua alakuloiselta marraskuun päivältä, silti erottamatta minua siitä. Aika ajoin, käännellessäni kirjani lehtiä, katselin ulos talviseen iltapäivään. Kauempana näkyi vain kelmeätä tyhjyyttä, pilviä ja sumua, lähempänä oli märkää ruohoa ja tuulenpieksämiä puita, ja kaiken yllä lakkaamaton rankkasade, joka näytti pakenevan pitkien, vinkuvien tuulenpuuskien tieltä.

Palasin kirjaani — Bewickin "Brittiläisten lintujen elämä" — jonka tekstistä itse asiassa välitin sangen vähän. Sen alussa oli kuitenkin muutamia sivuja, jotka eivät jääneet minulle, niin lapsi kuin olinkin, kokonaan tyhjiksi. Sellaisia olivat ne, joissa kerrottiin merilintujen pesistä, yksinäisistä kallionkielekkeistä, joilla vain ne asustavat, Norjan rannikosta, jota saaret koristavat eteläisimmästä kärjestä, Lindesnäsistä, aina Nordkapiin saakka —.

"Miss' jäisen valtameren hyöky pieksee kaukaisen Thulen autiota rantaa, ja luona levotonten Hebridein Atlannin vaahtopäiset aallot leikkii."

En myöskään voinut sivuuttaa kertomusta Lapinmaan jäisestä rannasta, Siperiasta, Huippuvuorista, Novaja Semljasta, Islannista, Grönlannista — noista kylmän vyöhykkeen maista, hyljätyistä, peloittavista rannoista, lumen ja jään varastohuoneista, joissa lujat, satojen talvien muodostamat jäävuoret kohoavat Alppien tasalle, ympäröivät napaa ja keskittävät itseensä tuimimman pakkasen. Näistä kuolemanvalkeista valtakunnista muodostin itselleni omintakeisen käsityksen, se oli epäselvä, kuten kaikki nuo vain puoliksi tajutut mielikuvat, jotka hämärinä virtaavat läpi lapsen aivojen, mutta omituisen voimakas. Kirjan alkusivujen tekstiin liittyi vignettejä, jotka kuvasivat yksinäistä kalliota keskellä meren vaahtopäitä, haaksihylkyä, joka oli ajautunut toivottoman autiolle rannalle, kylmää ja aavemaista kuuta, joka raskaitten pilvien takaa katseli uppoavaa alusta.

En osaa sanoa, millä tunteilla katselin yksinäistä kirkkomaata kivineen ja nimikirjoituksineen, sen porttia, sen molempia puita, matalaa taivaanrantaa, jota vasten erottautui rappeutunut muuriaita, ja äsken noussutta puolikuuta, joka loisti sen yli osoittaen illan tuloa.

Kaksi laivaa lepäsi liikkumattomina uneliaalla, tuulettomalla merellä — luulin niitä meren kummituksiksi.