Oli sateinen ja tuulinen iltapäivä. Georgiana oli nukahtanut sohvalle romaaninsa ääreen ja Eliza oli mennyt hartaushetkeen uuteen kirkkoon — uskonnon asioissa hän noudatti mitä ankarimpia muodollisuuksia, ei mikään sää estänyt häntä täyttämästä uskonnollisia velvollisuuksiansa, joista kirkossakäynti oli tärkein. Tämän hän suorittikin sunnuntaisin kolmasti ja muina päivinä niin usein kuin jumalanpalveluksia suinkin pidettiin.
Päätin mennä yläkertaan katsomaan kuolevaa naista, joka makasi siellä melkein hoidotta. Palvelijatkin olivat tässä toimessa huolimattomia, ja palkattu hoitaja, jota ei kukaan pitänyt silmällä, pujahti pois huoneesta milloin vain taisi. Bessie oli uskollinen, mutta hänellä oli mielessään oma perheensä ja linnaan hän pääsi vain silloin tällöin. Tullessani sairashuoneeseen ei siellä ollut ketään, kuten olin odottanutkin. Hoitaja oli poissa, sairas makasi hiljaa ja näytti nukkuvan. Hänen kasvonsa näyttivät lyijynharmailta tyynyjä vastaan. Valkea takassa oli sammumaisillaan. Panin sinne lisää hiiliä, pöyhin sänkyvaatteita ja katselin sairasta, joka ei nyt voinut katsella minua. Sitten menin ikkunan luo.
Sade pieksi ikkunanruutuja ja tuuli vinkui puistossa. "Täällä makaa ihminen", ajattelin, "joka kohta on jättävä tämän maailman melskeet. Minne on liitävä tuo henki, joka nyt taistelee erotakseen aineellisesta asunnostaan, minne on se liitävä päästyään vihdoin vapaaksi?"
Miettiessäni tuota suurta salaisuutta ajattelin Helena Burnsia, muistelin hänen viimeisiä sanojaan, hänen uskallustaan ja hänen oppiansa ruumiista erinneitten sielujen tasa-arvoisuudesta. Olin vieläkin kuulevinani hänen tutun äänensä, näkevinäni hänen kalpeat, sielukkaat kasvonsa ja loistavan katseensa, kun hän makasi rauhaisalla kuolinvuoteellaan ikävöiden taivaallisen Isänsä helmaan, — kun takanani olevasta vuoteesta kuului heikko kuiskaus: "Kuka siellä on?"
Tiesin, että Mrs. Reed ei ollut puhunut moneen päivään — oliko tämä paranemisen merkki? Menin hänen luokseen.
"Minä se olen, täti Reed."
"Kuka minä?" oli vastaus. "Kuka olette?" sanoi hän ja katseli minua hämmästyneenä, miltei levottomana, mutta ei vielä raivostuneena. En tunne teitä — missä Bessie on?"
"Hän on kotonaan, täti."
"Täti", toisti hän. "Kuka sanoo minua tädiksi? Te ette ole Gibsoneita, ja kuitenkin tunnen teidät — nuo kasvot, nuo silmät ja tuo otsa ovat hyvin tutut minulle. Te muistutatte — niin, te muistutatte Jane Eyreä!"
En vastannut mitään, sillä pelkäsin hänen kiihtyvän liiaksi, jos sanoisin, kuka olen.