"Rakasta tai vihaa minua sitten, kuten haluat", sanoin vihdoin, "joka tapauksessa olen vapaaehtoisesti ja täydestä sydämestäni antanut sinulle anteeksi. Pyydä nyt Jumalalta anteeksi ja ole rauhassa!"
Sairas ihmisparka, hänen oli nyt liian myöhäistä tehdä ponnistus muuttaakseen mieltään. Eläessään oli hän aina vihannut minua — hänen täytyi vihata minua kuollessaankin.
Hoitaja tuli nyt sisään Bessien seurassa. Viivyin huoneessa vielä puolisen tuntia toivoen jotakin ystävyyden merkkiä, mutta sellaista ei tullut. Hän vaipui takaisin tylsyyteensä eikä palannut enää tajuihinsa. Kahdentoista aikana yöllä hän kuoli. Minä en ollut läsnä sulkemassa hänen silmiänsä, ei myöskään kumpikaan hänen tyttäristään. Aamulla vasta saimme kuulla, että kaikki oli ohi. Hän lepäsi jo silloin laudoilla. Eliza ja minä menimme katsomaan häntä. Georgiana, joka oli purskahtanut äänekkääseen itkuun, ei sanonut uskaltavansa. Siinä lepäsi Sarah Reedin kerran niin voimakas ja toimellinen ruumis jäykkänä ja hiljaisena, luomet peittivät kylminä hänen sammuneet silmänsä, otsalla ja voimakkailla kasvonpiirteillä oli vielä hänen kovan ja taipumattoman luonteensa leima. Omituinen ja juhlallinen oli tämä ruumis minun silmissäni. Katselin sitä kauhulla ja tuskalla, se ei herättänyt mitään lempeitä, sovinnollisia tai sääliviä tunteita, ei hellyyttä eikä toiveita, tunsin vain kalvavaa tuskaa hänen onnettomuutensa — en oman tappioni — vuoksi ja synkkää, kyyneleetöntä kauhua ja vastenmielisyyttä tällaista kuolemaa kohtaan.
Eliza tarkasteli äitiänsä tyvenesti. Muutamia minuutteja kestäneen hiljaisuuden jälkeen hän huomautti:
"Tuollaisella ruumiinrakenteella hän olisi voinut elää korkeaan ikään, mutta huolet lyhensivät hänen elämäänsä." Ja silloin hänen huulensa vääntyivät hetkiseksi kuin kouristuksessa, senjälkeen hän kääntyi pois ja jätti huoneen. Niin tein minäkin. Kumpainenkaan meistä ei ollut vuodattanut kyyneltä.
Kahdeskymmenestoinen luku.
Mr. Rochester oli antanut minulle lomaa vain viikon ajaksi, mutta kokonainen kuukausi oli kulunut ennenkuin jätin Gatesheadin. Olisin tahtonut lähteä heti hautajaisten jälkeen, mutta Georgiana pyysi, että jäisin taloon kunnes hän oli päässyt lähtemään Lontooseen, jonne hänet nyt vihdoinkin oli kutsuttu. Sieltä oli hänen setänsä, Mr. Gibson, tullut Gatesheadiin pitämään huolta sisarensa hautajaisista ja järjestämään perheen asioita. Georgiana sanoi pelkäävänsä jäädä yksin Elizan kanssa, jonka puolelta hän ei saanut myötätuntoa surussaan, lohdutusta pelätessään eikä apua matkavalmistuksissa, ja niin jäin minä kuulemaan hänen raukkamaista ja itsekästä valitustaan, jota koetin parhaani mukaan sietää, ja ompelemaan ja laittamaan kuntoon hänen pukujansa. Kun minä ompelin, istui hän laiskana, ja minä ajattelin itsekseni: "Jos sinun ja minun pitäisi asua aina yhdessä, serkkuseni, tulisi asioihin toinen järjestys. Minä en näin säyseästi suostuisi olemaan palvelevana puoliskona, vaan määräisin sinullekin osasi työstä ja pakottaisin sinua suorittamaan sen, muussa tapauksessa se jäisi tekemättä. Vaatisin myöskin, että sulkisit osan noista ikävistä, puoleksi teeskennellyistä valituksista omaan rintaasi. Vain senvuoksi, että yhdessäolomme sattuu olemaan näin ohimenevää laatua ja sattuu erikoisen surulliseen aikaan, suostun olemaan näin kärsivällinen ja myöntyväinen."
Lopultakin näin Georgianan onnellisesti lähtevän, mutta nyt pyysi Eliza vuorostaan minua viipymään vielä viikon. Hänen suunnitelmansa muka vaativat kaiken hänen aikansa ja huomionsa. Hän aikoi lähteä johonkin tuntemattomaan seutuun, ja hän vietti nyt kaiket päivät omassa huoneessaan, lukitun oven takana, täyttäen matka-arkkujaan, tyhjentäen laatikoita ja polttaen papereita. Koko tänä aikana hän ei pitänyt minkäänlaista yhteyttä kenenkään kanssa, Hän toivoi, että minä pitäisin silmällä taloa, ottaisin vieraat vastaan ja vastaisin surunvalituksiin.
Eräänä aamuna hän sanoi, että olin vapaa. "Ja", lisäsi hän, "olen kiitollinen arvokkaista palveluksistanne ja hienotunteisesta käytöksestänne. On jonkun verran toisenlaista olla teidänlaatuisenne seurassa kuin elää Georgianan kanssa. Te täytätte tehtävänne ettekä ole taakaksi kenellekään. Huomenna", jatkoi hän, "lähden mannermaalle. Asetun asumaan erääseen nunnaluostariin lähellä Lisleä — siellä saan olla rauhassa ja häiritsemättä. Aion joksikin aikaa antautua tutkimaan roomalais-katolisen kirkon opinkappaleita, ja jos, kuten melkein luulen, huomaan niitten parhaiten takaavan ihmiselle rauhan ja säntillisen elämäntavan, omaksun katolisen opin ja arvatenkin pukeudun huntuun."
Minä en osoittanut minkäänlaista hämmästystä kuullessani tämän päätöksen enkä myöskään yrittänyt järkyttää sitä. "Se kutsumus sopii sinulle pilkulleen", ajattelin, "onnea vaan!"