Mutta mikä on niin itsepintaista kuin nuoruus? Mikä niin sokeata kuin kokemattomuus? Nämä vakuuttivat, että oli jo kyllin suuri ilo saada nähdä Mr. Rochester, joko hän sitten näki minut tai ei, ja ne lisäsivät: "Kiiruhda, kiiruhda, ole hänen kanssaan niin kauan kuin vielä voit, sillä jo muutamien päivien tai korkeintaan viikkojen kuluttua olet erotettu hänestä ainiaaksi." Ja sitten tukahutin tämän uuden vielä muodottoman tuskani, jota en tahtonut omistaa enkä elättää, ja riensin.
Myöskin Thornfieldin niityillä tehdään heinää, tai oikeammin väki on juuri jättämäisillään työnsä ja lähtee kotiin haravat olalla, kun saavun. Minun on enää kuljettava yhden tai parin niityn poikki, sitten saavun valtatielle ja linnan portille. Kuinka täynnä kukkia ovatkaan ruusupensaat! Mutta minulla ei ole aikaa poimia ruusuja, minä riennän taloa kohti. Kuljen suuren ruusupensaan ohi, jonka tuuheat, kukkivat oksat ulottuvat tielle saakka, näen aidan, joka menee tien poikki ja jota vastassa on kapeat kivirappuset — rappusilla istuu Mr. Rochester, kirja ja kynä kädessään, ja kirjoittaa.
Mitä tämä merkitsee? Hän ei ole kummitus, mutta kuitenkin on jokainen hermoni kuin lamautunut, ja hetkiseksi menetän kaiken vallan itseni yli. Mitä tämä merkitsee? En luullut näin vapisevani nähdessäni hänet, en luullut menettäväni ääntäni ja liikuntokykyäni hänen läheisyydessään. Niin pian kuin voin liikahtaa tahdon palata takaisin, sillä eihän minun ole pakko tulla kokonaan naurunalaiseksi. Tiedän toisenkin tien linnaan. Mutta mitä se auttaa minua, vaikka tietäisin kaksikymmentä tietä, sillä nyt hän on nähnyt minut. "Halloo", huutaa hän ja panee pois kynänsä ja kirjansa. "Siinähän te olette! Tulkaa pois vain, olkaa niin hyvä!"
Otaksun kulkevani edelleen, vaikka en tiedä, millä tavalla, sillä en ole tietoinen liikkeistäni. Koetan kaikin voimin näyttää levolliselta. Ennen kaikkea minun täytyy hillitä kasvolihaksiani, joitten tunnen julkeasti kapinoivan tahtoani vastaan ja uhkaavan ilmaista sen, mitä olen päättänyt salata. Mutta kasvojeni edessä on harso, ja äärimmäisillä ponnistuksilla voin vielä jotenkuten esiintyä säädyllisesti.
"Ja tämäkö on Jane Eyre? Tuletteko Millcotesta — ja jalkaisin? Oikein teidän tavallisia kujeitanne — ette tahdo lähettää sanaa hevosesta ja tulla kuten tavallinen kuolevainen, pyörien rätistessä tietä pitkin, vaan hiivitte hämärissä kotinne läheisyyteen kuin mikäkin varjo tai unikuva. Mitä hittoa olette tehnyt tämän kuukauden ajan?"
"Olen ollut tätini luona, joka on kuollut, sir."
"Oikein Jane Eyren tapainen vastaus! Hyvät enkelit varjelkoot minua! Hän tulee toisesta maailmasta, kuolleitten olopaikoista, ja kertoo sen minulle kohdatessaan minut yksinäisellä tiellä hämärässä. Jos uskaltaisin, koskettaisin teitä tunteakseni, oletteko oikea ihminen vai varjo, te keijukainen, mutta yhtä hyvin voisin tavoitella sinertävää virvatulta suolla. Pieni veitikka", lisäsi hän lyhyen vaitiolon jälkeen, "on ollut poissa luotani kokonaisen kuukauden ja unohtanut minut kokonaan, vai kuinka?"
Tiesin, että olisi hauskaa kohdata isäntäni taas, vaikka iloa hälventäisikin pelko siitä, ettei hän enää kauan olisi isäntäni, ja tietoisuus, etten merkinnyt mitään hänelle. Mutta Mr. Rochester omasi — ainakin minun mielestäni — niin verrattoman taidon levittää ympärilleen iloa, että pienimmätkin muruset, joita hän ripoitteli sellaiselle harhailevalle linnulle kuin minä, tuntuivat juhla-aterialta. Hänen viimeiset sanansa olivat kuin balsamia — näyttiväthän ne ilmaisevan, että hänelle merkitsi jotakin, unohdinko hänet vai enkö. Ja hän oli sanonut Thornfieldiä kodikseni — jospa se olisi ollutkin kotini!
Hän istui rappusilla, enkä tahtonut pyytää häntä väistymään. Kysyin, oliko hän ollut Lontoossa.
"Kyllä — sen kai olette nähnyt sielunne silmillä."