Tuloni jälkeen seurasi pari viikkoa epäilyttävää rauhaa Thornfield Hallissa. Isännän häistä ei puhuttu mitään, enkä nähnyt mitään valmistuksia niitä varten. Melkein joka päivä kysyin Mrs. Fairfaxilta, oliko hän kuullut mitään varmaa, mutta vastaus oli aina kieltävä. Kerran hän sanoi hiljattain kysyneensä Mr. Rochesterilta, koska tämä aikoi tuoda morsiamen kotiinsa, mutta hän oli vastannut vain pilapuheella ja merkillisellä katseella, niin että kunnon rouva ei tietänyt mitä ajatella.
Etenkin eräs seikka ihmetytti minua, nimittäin se, että perheitten välillä ei näyttänyt olevan mitään yhteyttä, eikä mitään käyntejä tehty Thornfieldista Ingram Parkiin. Se oli tosin kahdenkymmenen peninkulman päässä, toisen kreivikunnan rajalla, mutta mitäpä sellainen matka olisi merkinnyt rakastuneelle? Niin tottunut ja väsymätön ratsastaja kuin Mr. Rochester olisi suorittanut sen yhdessä aamuhetkessä. Aloin vähitellen hautoa mielessäni toiveita, jollaisiin minulla ei ollut mitään oikeutta, että muka liitto olisi rikottu, että ihmiset olivat erehtyneet, että jompikumpi asianomainen olisi muuttanut mieltään j.n.e. Koetin tarkastaa Mr. Rochesterin kasvoja nähdäkseni, osoittivatko ne surua vai suuttumusta, mutta en voinut muistaa, että ne koskaan olisivat olleet niin täydellisen vapaat pilvistä ja synkistä ajatuksista kuin näihin aikoihin.
Ja jos olin hiljainen ja annoin alakuloisuudelle vallan ollessani oppilaani kanssa hänen seurassaan, tuli hän sitä iloisemmaksi. Koskaan hän ei ollut kutsunut minua useammin seuraansa, koskaan hän ei ollut ystävällisempi minua kohtaan kuin nyt — ja, voi! koskaan en ollut rakastanut häntä niin kuin nyt.
Kahdeskymmeneskolmas luku.
Ihana keskikesä säteili yli Englannin. Keskeytymättä jatkui niin kirkkaita päiviä, niin loistavia auringonpaisteita, että sellaiset yksitellenkin vain harvoin sulostuttavat aaltojen tuudittamaa maatamme. Oli kuin olisi parvi Italian päiviä loistavien muuttolintujen tavoin lentänyt etelästä ja laskeutunut lepäämään Albionin kallioille. Heinä oli jo koottu, niityt Thornfieldin ympärillä olivat vihreät ja tasaisiksi niitetyt, tiet valkeat ja kuivat, puut tummimmassa rehevyydessään, ja lehtevät, varjoisat metsät ja pensaikot muodostivat kauniin vastakohdan päivänpaisteiselle vainiolle.
Juhannusaattona oli Adèle juossut itsensä väsyksiin etsiessään metsämansikoita Hayn tien varsilta ja mennyt levolle auringon mukana. Minä katselin, kun hän vaipui uneen, ja lähdin sitten puutarhaan.
Oli suloisin päivän kahdestakymmenestä neljästä tunnista. Polttava helle oli tauonnut, ja vilpoinen kaste lankesi janoisille niityille ja kärventyneille kukkuloille. Sille kohdalle taivasta, missä aurinko yksinäisenä, ilman pilvien loistavaa kunniavahtia, oli vaipunut alas, levisi juhlallinen purppurahohde, joka loimusi punaisen juveelin värisenä, sulatusuunin tavoin erään harjanteen takana ja ulottui miedontuen miedontumistaan laajalle ja korkealle yli puolen taivaan. Itäiselläkin taivaalla oli viehätyksensä, se oli hieno ja syvänsininen, ja silläkin oli oma vaatimaton jalokivensä, yksinäinen tähti. Sieltä oli kohta nouseva kuu, joka vielä oli taivaanrannan takana.
Kävelin kivitetyllä pihalla, mutta äkkiä tunsin hienoa, erittäin tuttua sikaarintuoksua jostakin avonaisesta ikkunasta, huomasin, että kirjastohuoneen ikkuna oli raollaan ja että minua sieltä voitiin pitää silmällä. Lähdin siis hedelmätarhaan. Ei mikään muu puutarhan nurkka ollut niin suojattu ja eedenimäinen kuin tämä, se oli täynnä puita ja kukkia, toisella puolella erotti hyvin korkea muuri sen pihasta, toisella pyökkikäytävä ruohokentästä. Perällä oli rappeutunut pensasaita, jonka takana aukenivat yksinäiset niityt. Sen luokse johti kiemurteleva, laakeripuitten reunustama polku, joka päättyi jättiläiskokoiseen pähkinäpuuhun. Sen juurta ympäröi penkki. Täällä sai kulkea näkymättömänä ja rauhassa. Hämärä laskeutui puutarhaan, täydellinen hiljaisuus vallitsi, kaste lankesi maahan makeana kuin hunaja, ja minusta tuntui kuin olisin voinut jäädä tähän varjoisaan kolkkaan iäksi, mutta saapuessani aitauksen yläpäähän, nousevan kuun hopeoimien kukkapenkereitten luo, pysähdyn äkkiä. En ole nähnyt enkä kuullut mitään, olen vain taaskin tuntenut tuon varoittavan tuoksun.
Orjantappurat ja tuoksuherneet, jasmiinit, neilikat ja ruusut ovat jo kauan suitsuttaneet ilmaan iltauhriansa. Tämä uusi tuoksu ei lähde pensaista eikä kukkapenkereistä, se tulee — tiedän sen hyvin — se tulee Mr. Rochesterin sikaarista. Katselen ympärilleni ja kuuntelen. Kypsyvät hedelmät painavat raskaasti puitten oksia. Satakieli laulaa metsässä puolen peninkulman päässä. Mitään liikkuvaa olentoa ei näy, lähenevien askeleitten ääntä ei kuulu, mutta tuoksu käy voimakkaammaksi. Minun täytyy paeta. Hiivin aukkoa kohti, joka vie pensaikkoon, ja näen Mr. Rochesterin tulevan sisään. Vetäydyn muurivihreän verhoamaan komeroon aidassa, hän ei varmaankaan viivy kaluan, hän palaa pian samaa tietä, ja jos istun hiljaa, ei hän näe minua.
Mutta ei — hän pitää tästä illasta yhtä paljon kuin minäkin, vanha puutarha viehättää häntäkin, ja hän kulkee edelleen, milloin kohottaen karviaismarjapensaitten oksia, jotka ovat täynnä marjoja, suuria kuin luumut, milloin ottaen puusta kypsän kirsikan, milloin kumartuen kukka penkereitä kohti nauttimaan niitten tuoksusta ja ihailemaan kastehelmien kimmellystä terälehdillä. Suuri koiperhonen lentää suristen ohitseni ja istahtaa kukkaselle Mr. Rochesterin jalkojen juuressa. Hän huomaa sen ja kumartuu tutkimaan sitä. "Nyt hän kääntää minulle selkänsä", ajattelin, "ja hänen huomionsa on muualla. Ehkä pääsen pujahtamaan pois huomaamatta, jos kuljen hyvin hiljaa."