"Missä näette lähdön välttämättömyyden?" kysyi hän äkkiä.
"Missäkö? Itsehän olette asettanut sen eteeni."
"Missä muodossa?"
"Miss Ingramin muodossa — ylhäisen ja kauniin naisen — morsiamenne."
"Morsiameni! Mikä morsian? Ei minulla ole morsianta."
"Mutta teillä on kohta."
"Niin — niin on, minulla on kohta morsian." Hän kiristi hampaitaan.
"Silloin minun täytyy mennä, senhän olette itse sanonut."
"Ei, teidän täytyy jäädä! Minä vannon sen — ja minä pidän valani."
"Minä sanon teille, että minun täytyy lähteä", vastasin melkein hurjana. "Luuletteko, että voin jäädä tänne merkitsemättä mitään teille? Luuletteko, että olen kone — puukuva ilman tunteita? Luuletteko, että voin sietää, että leipä riistetään huuliltani, että minun osani elävää vettä kaadetaan maahan? Luuletteko, että olen sieluton ja sydämetön, vaikka olenkin köyhä, halpa, ruma ja pieni? Te luulette väärin! Minulla on yhtä paljon sielua kuin teilläkin — ja aivan yhtä paljon sydäntäkin! Ja jos Jumala olisi antanut minulle hieman kauneutta ja hyvän joukon rahoja, olisin tehnyt eron yhtä vaikeaksi teillekin kuin se on minulle. En puhu teille nyt sovinnaisten sääntöjen mukaan, olen kaiken katoovaisen yläpuolella ja sieluni puhuu teidän sielullenne kuin jos molemmat olisimme kulkeneet haudan läpi ja seisoisimme Jumalan edessä samanarvoisina — niinkuin olemmekin."