"Sano Edward — pikku vaimoni!"
"Rakas Edward!"
"Tule luokseni — tule kokonaan luokseni nyt", sanoi hän ja lisäsi syvimmällä äänellään, poski poskellani: "Tee minut onnelliseksi, niin minä teen sinut… Jumala antakoon minulle anteeksi", sanoi hän hetken kuluttua, "ja ihmiset älkööt sekaantuko asioihini. Hän on minulla ja minä pidän hänet."
"Kukaan ei sekaannu asioihinne, sir. Minulla ei ole ketään sukulaista."
"Ei, ja se onkin kaikkein paras", sanoi hän. Ja jos olisin rakastanut häntä vähemmän, olisin pitänyt hänen äänensä sävyä outona ja hänen kiihtynyttä ilmettänsä hurjana, mutta kun istuin siinä hänen vieressään, vapautuneena lähdön painajaisesta, edessäni ainaisen yhdessäolon paratiisi, ajattelin vain sitä ylitsevuotavaa onnen maljaa, joka oli tarjottu minulle. Yhä uudelleen hän kysyi: "Oletko onnellinen, Jane?" Ja yhä uudelleen vastasin: "Olen." Sitten hän mumisi itsekseen: "Hänen onnensa sovittaa kaiken. Enkö ole löytänyt häntä ilman ystäviä, palelevana, turvattomana? Enkö tahdo varjella, lämmittää ja helliä häntä? Eikö sydämessäni ole rakkautta, aikeissani vakavuutta? Tämä sovittaa kaiken Jumalan tuomioistuimen edessä, ja minä tiedän, että Luojani hyväksyy tekoni. Maailman tuomiosta — pesen käteni. Ihmisten mielipiteistä en välitä."
Mutta mikä oli muuttanut illan? Kuu ei ollut vielä laskenut, ja olimme kokonaan varjossa. Tuskin voin nähdä isäntäni kasvoja, vaikka istuimmekin niin lähekkäin. Ja mikä ravisti pähkinäpuuta? Se huojui ja humisi, tuuli vinkui laakerikäytävällä ja puhalsi päällemme.
"Meidän täytyy mennä sisään", sanoi Mr. Rochester. "Ilma muuttuu.
Olisin voinut istua kanssasi aamuun asti, Jane."
"Niin minäkin sinun kanssasi", ajattelin ja olisin kenties sanonutkin niin, mutta samassa sinkosi pilvestä, jota katselin, kirkas, välkkyvä salama, kuului rätinää, jyskettä ja ankaraa jylinää aivan läheltä, enkä ehtinyt muuta kuin kiireesti painaa salaman häikäisemät kasvoni Mr. Rochesterin olkapäähän.
Sitten alkoi sade valua virtanaan. Mr. Rochester sieppasi minut kainaloonsa ja lähti juoksujalkaa viemään minua käytävää alas, pihan yli ja taloa kohti, mutta olimme kuitenkin läpimärkinä ennenkuin pääsimme kynnyksen yli. Eteisessä hän otti pois huivin ja pudisti parhaillaan vettä auenneesta tukastani, kun Mrs. Fairfax tuli ulos huoneestaan. En huomannut häntä ensin, eikä Mr. Rochesterkaan. Lamppu oli sytytetty. Kello rupesi lyömään kahtatoista.
"Kiiruhda ottamaan pois märät vaatteesi", sanoi hän, "mutta ennenkuin menet, hyvää yötä — hyvää yötä, lemmikkini!"