"Antakaa hänen tulla, Mr. Rochester, olkaa niin hyvä! Se olisi parempi."
"Päinvastoin, hän olisi vain haitaksi." Hänen ilmeensä oli itsepintainen, hänen äänensä jyrkkä. Mrs. Fairfaxin varoitukset löydyttivät minua vielä ja hänen epäilyksensä painostivat mieltäni. Jonkinlainen epävarmuuden tunne lamautti toiveitani, ja luulin jo melkein, ettei minulla olisi mitään valtaa hänen ylitsensä. Aioin koneellisesti totella häntä vastustelematta sen enempää, mutta auttaessaan minua vaunuihin hän katseli kasvojani.
"No mitä nyt?" kysyi hän. "Koko auringonpaiste poissa! Tahtoisitko todellakin, että lapsi tulisi mukaan? Oletko pahoillasi, jos hän jää kotiin?"
"Tahtoisin niin mielelläni, että hän tulisi mukaan."
"Mars hakemaan hattusi sitten ja takaisin kuin nuoli", huusi hän
Adèlelle.
Tämä totteli häntä niin nopeasti kuin suinkin saattoi.
"Itse asiassa ei yksi ainoa aamu merkitse paljoa", sanoi hän, "kun kohta aion vaatia sinut kokonaan — sinun ajatuksesi, puheesi ja seurasi — koko elämäkseni."
Kun Adèle oli nostettu vaunuihin, suuteli hän minua ensi työkseen ilmaisten siten kiitollisuutensa välitykseni johdosta, mutta hänet istutettiin heti vaunun nurkkaan Mr. Rochesterin toiselle puolelle. Sieltä hän tirkisti minuun avuttomana. Noin ankara naapuri ei miellyttänyt häntä, sillä kun Mr. Rochester oli tuolla tuulella, ei tyttönen uskaltanut kysellä häneltä mitään eikä kuiskata hänelle havaintojaan.
"Antakaa hänen tulla minun luokseni", pyysin, "hän ehkä on teille vaivaksi, sir, ja tällä puolella on kylliksi tilaa."
Hän nosti hänet viereeni kuin sylikoiran. "Minä lähetän hänet vielä kouluun", sanoi hän, mutta hymyili jo.