"Mutta te ette voi saada häntä sinne. Kuuhun ei ole tietä, koko matka on vain ilmaa, ettekä te eikä hänkään osaa lentää."
"Adèle, katso tuota niittyä!" Olimme nyt Thornfieldin porttien ulkopuolella, ja vaunut vierivät kevyesti Millcoten tietä pitkin. Ukkossade oli sitonut pölyn, ja matalat pensasaidat ja tuuheat puut molemmin puolin tietä näyttivät raikkailta ja vihreiltä.
"Tuolla niityllä, Adèle, kävelin eräänä iltana pari viikkoa sitten — sen päivän iltana, jolloin autoit minua heinänteossa niityllä hedelmätarhan takana — ja koska olin väsynyt haravoimiseen, istahdin aidalle, otin esiin pienen kirjan ja kynän ja aloin kirjoittaa eräästä onnettomuudesta, joka kohtasi minua kauan aikaa sitten, ja toivoin parempia päiviä. Olin hyvin syventynyt kirjoittamiseen, vaikka päivänvalo jo alkoikin kadota lehdiltä, kun joku tuli polkua pitkin ja pysähtyi kahden kyynärän päähän minusta. Minä katselin sitä. Se oli pieni olento, jolla oli kasvojensa edessä harso hienointa hämähäkinverkkoa. Viittasin sitä tulemaan lähemmäksi, ja se seisoi pian edessäni. En puhunut sille mitään eikä sekään minulle, mutta luin sanoja sen silmistä, ja se luki minun silmistäni, ja meidän äänetön keskustelumme kuului näin:
"Se sanoi olevansa hengetär ja tulevansa satumaasta, ja se oli tullut tekemään minut onnelliseksi. Minun täytyi vain lähteä sen kanssa yksinäiseen paikkaan, kauaksi ihmisistä, esimerkiksi kuuhun — hengetär viittasi päällään sen sirppiä kohti, joka nousi Hayn kukkulan takaa, ja kertoi minulle alabasterirotkoista ja hopealaaksoista, joissa voisimme asua. Minä sanoin, että mielelläni tulisin, mutta huomautin, kuten sinäkin äsken, ettei minulla ollut siipiä."
"'Oh', sanoi hengetär, 'se ei merkitse mitään. Tässä on taikakalu, joka poistaa kaikki vaikeudet", ja hän otti esiin kauniin kultasormuksen. 'Pane se', sanoi hän, 'vasemman käteni neljänteen sormeen, ja minä olen sinun, ja sinä olet minun, ja me jätämme yhdessä maan ja teemme itsellemme taivaan tuolla ylhäällä.' Hän viittasi taaskin kuuhun. Sormus, Adèle, on liivini taskussa kultarahan muodossa, mutta aion pian vaihtaa sen oikeaan sormukseen."
"Mutta mitä tekemistä mademoisella on tämän kaiken kanssa? Minä en välitä hengettäristä — tehän sanoitte, että menisitte kuuhun mademoisellen kanssa."
"Mademoiselle on hengetär", kuiskasi hän salaperäisesti. Minä sanoin nyt Adèlelle, ettei hän välittäisi hänen loruistaan, ja tyttö puolestaan osoitti aitoranskalaista skeptillisyyttä, nimitti Mr. Rochesteria "oikeaksi valehtelijaksi" ja vakuutti, ettei hän välittänyt vähääkään hänen saduistaan, "sitäpaitsi ei hengettäriä ole olemassa, ja jos olisikin, tietäisin varmaan, että ne eivät koskaan ilmaantuisi Mr. Rochesterille eivätkä antaisi hänelle sormuksia ja tarjoutuisi asumaan hänen kanssaan kuussa."
Millcotessa vietetty tunti oli jonkun verran väsyttävä minulle. Mr. Rochester pakoitti minua menemään eräisiin silkkimyymälöihin, joissa minun piti valita itselleni puolen tusinaa silkkipukuja. Vihasin kaupantekoa ja pyysin saada jättää sen toistaiseksi, mutta turhaan — se oli tehtävä nyt. Tarmokkaasti kuiskattujen pyyntöjen kautta onnistuin vihdoin supistamaan kuusi pukua kahdeksi, mutta nämä kaksi hän vannoi itse valitsevansa. Seurasin levottomana hänen katseensa kulkua heleitten silkkipakkojen yli. Se pysähtyi mitä loistavimpaan ametistin väriseen silkkiin ja hienon hienoon neilikanpunaiseen atlakseen. Uudessa kuiskaussarjassa sanoin hänelle, että hän samalla vaivalla voisi heti ostaa minulle kultahameen ja hopeahatun, koska en kuitenkaan ikinä uskaltaisi kantaa hänen valitsemaansa pukua. Äärimäisten vaikeuksien jälkeen, sillä hän oli järkähtämätön kuin kallio, sain hänet vihdoin vaihtamaan ne siistiin mustaan atlakseen ja helmenharmaaseen silkkiin. "Olkoon menneeksi tällä kerralla", sanoi hän, mutta vannoi pian tekevänsä minut kauniiksi kuin kukkapenkereen.
Iloinen olin saadessani hänet ulos silkkimyymälästä, sitten jalokivikauppiaan luota. Mitä enemmän hän osti minulle, sitä kuumemmin polttivat poskeni mielipahasta ja häpeästä. Kun olimme tulleet vaunujen luo ja istuin taas paikallani kuumeisena ja uupuneena, muistin erään asian, jonka monien tapahtumien, synkkien ja loistavien, vaihteessa olin kokonaan unohtanut, nimittäin setäni John Eyren kirjeen Mrs. Reedille ja hänen aikomuksensa ottaa minut kasvatikseen ja perillisekseen. "Olisi todellinen huojennus", ajattelin, "jos minulla olisi hiukankin omaa rahaa. En voi sietää, että Mr. Rochester vaatettaa minut kuin nuken ja antaa joka päivä kultasateen valua ylitseni kuin uuden Danaen yli. Kirjoitan Madeiraan heti kotiin tultuani ja kerron setä Johnille, että aion mennä naimisiin Mr. Rochesterin kanssa, ja jos minulla olisi mahdollisuus edes joskus lisätä Mr. Rochesterin omaisuutta, voisin helpommin ottaa vastaan hänen lahjansa nyt." Tämä päätös, jonka samana päivänä panin täytäntöön, kevensi mieltäni jonkun verran, niin että taas uskalsin kohdata herrani ja rakastettuni katseen, joka mitä itsepintaisimmin etsi omaani, vaikka olinkin koettanut välttää sitä. Hän hymyili, ja mielestäni hänen hymyilynsä oli sellainen kuin minkä rakastunut sulttaani voisi onnellisena hetkenä myöntää orjalleen, jota hän oli rikastuttanut kullallaan ja jalokivillään. Pusersin kovasti hänen kättään, joka aina tavoitteli omaani, ja viskasin sen takaisin aivan punaisena kiivaasta puristuksestani.
"Teidän ei tarvitse katsoa minuun tuolla tavalla", sanoin, "jos ette lakkaa, pidän vanhoja Lowoodin pukujani elämäni loppuun saakka. Tuo sinipunertava pumpulipuku olkoon hääpukuni, ja te saatte tehdä itsellenne aamutakin helmenharmaasta silkistä ja loppumattoman määrän liivejä mustasta atlaksesta."