(Todellisin rakkaus, mikä milloinkaan on sydämen sisimmässä syttynyt, virtasi lämpimänä ja elähyttävänä suonissani.)
Armaani tuloa toivoin ja odotin joka päivä, hänen lähtönsä tuotti minulle tuskaa, ja jos sattuma viivytti hänen askeleitaan, jäähtyi vereni ikävästä.
Uneksin sanomatonta onnea, uneksin, että hän rakastaisi minua, kuten minä häntä, ja sitä päämäärää tavoittelin yhtä sokeana kuin kiihkeästi.
Mutta välillämme levisi laaja ja poluton taival, vaarallinen kulkea kuin myrskyinen meri.
Taival oli autiota, ryövärien asuttamaa korpea. Valta ja Oikeus,
Onnettomuus ja Viha erottivat meitä.
Uhmasin vaaroja, halveksin esteitä, en uskonut pahoihin enteisiin.
Kuljin rohkeana kaikkien uhkausten, varoitusten ja vastuksien ohi.
Hänen kuvansa liiteli edelläni sateenkaaren tavoin, ja minä riensin kuin unessa, sillä ihanana kohosi näkyviini tuo sadepisarain ja auringonsäteitten lapsi.
Suloinen, juhlallinen ilo levittää loistettaan kärsimysten hämärille pilville. Nyt en välitä vaaroista, niin läheisiltä ja uhkaavilta kuin ne näyttävätkin.
Tänä suloisena hetkenä en pelkää, vaikka kaikki ne viholliset, joitten yli olen syöksynyt, nousisivat vastaani nopeina ja väkevinä vaatien kostoa.
Vaikka ylpeä Viha löisi minut maahan ja Oikeus astuisi eteeni uhkaavana, ja Valta julmistuneena vannoisi minulle ikuista vihollisuutta.