"Jane, miksi et sano 'no niin, sir?' En ole vielä lopettanut. Sinä näytät vakavalta. Näen, ettet hyväksy minua vieläkään. Mutta annahan minun jatkaa. Viime tammikuussa palasin liikeasioitten vuoksi takaisin Englantiin. Olin nyt kyllästynyt kaikkiin rakastajattariin, mieleni oli kova ja katkera — luonnollinen seuraus hyödyttömästä, harhailevasta ja yksinäisestä elämästäni — palasin pettyneenä, vihamielisenä koko ihmiskuntaa, etenkin naisväkeä kohtaan, ja aloin uskoa, että henkevä, uskollinen ja rakastava nainen oli pelkkä unikuva."

"Eräänä härmäisenä talvi-iltapäivänä ratsastin Thornfield Hallin näkyviin. Vihattu paikka! En odottanut sieltä mitään lepoa, mitään iloa. Hayn tien varrella näin pienen, hiljaisen olennon, joka istui aidalla itsekseen, ratsastin yhtä välinpitämättömänä sen kuin vastapäätä olevan leikatun pajupensaan ohi enkä aavistanut, mitä tuo olento tulisi minulle olemaan. Ei mikään sisäinen ääni kuiskannut minulle, että kohtaloni ratkaisija — hyvä tai paha henkeni — odotti minua tuossa vaatimattomassa muodossa. En aavistanut sitä silloinkaan, kun Mesrour oli kompastunut ja tuo pieni olento tuli vakavana tarjoamaan minulle apuaan. Kuinka se oli hento ja lapsellinen! Oli melkein kuin olisi varpunen hypähtänyt jalalleni ja tarjoutunut kantamaan minua siivillään. Olin töykeä, mutta pienokainen ei lähtenyt pois, se pysyi omituisen itsepintaisena vieressäni ja kohteli minua kerrassaan päättäväisesti. Minun täytyi saada apua tuon käden kautta, ja apua sainkin."

"Kun vihdoin olin nojautunut tuohon hintelään olkapäähän, virtasi jotakin uutta ja raikasta läpi koko olemukseni. Oli hyvä tietää, että keijukainen palaisi luokseni, että se kuului omaan talooni, muuten olisin tuntenut outoa kaipausta huomatessani sen pujahtavan pois käsistäni ja katoavan hämärään pensaikkoon. Kuulin sinun tulevan kotiin sinä iltana, Jane, vaikka et arvatenkaan luullut minun ajattelevan sinua ja pitävän sinua silmällä. Seuraavana päivänä tarkastin sinua näkymättömänä puolen tunnin ajan, kun leikit Adèlen kanssa galleriassa. Muistaakseni oli pyryinen päivä, etkä voinut mennä ulos. Minä olin huoneessani, ovi oli raolla, ja voin sekä kuunnella että katsella. Adèle kiinnitti joksikin ajaksi ulkonaisen tarkkaavaisuutesi, mutta kuvittelin, että ajatuksesi olivat muualla. Olit kuitenkin hyvin kärsivällinen häntä kohtaan, pikku Janeni, puhelit hänelle ja huvitit häntä pitkän aikaa. Kun hän vihdoin jätti sinut, vaivuit heti syviin unelmiin ja aloit hitain askelin kävellä galleriassa. Silloin tällöin pysähdyit ikkunan luo katselemaan sakeaa lumipyryä ja kuuntelemaan tuulen valitusta, sitten jatkoit taas hiljaista, uneksivaa kulkuasi. Luulen, että nuo valveilla nähdyt unesi eivät olleet synkkiä, katseessasi välkähti aika ajoin iloinen, valoisa ilme, ja poskillesi levisi hieno puna, joka ei ilmaissut katkeria ja synkkiä mielikuvia, vaan pikemmin nuoruuden suloisia mietelmiä ja haaveita, kun ajatukset seuraavat halukkain siivin toiveitten lentoa ylös unelmain taivaalle. Mrs. Fairfaxin ääni, kun hän puhui eteisessä palvelijoitten kanssa, herätti sinut, ja kuinka ihmeellisesti hymyilitkään silloin itseksesi, Janet! Se oli paljon sanovaa hymyä, ovelaa ja veitikkamaista, ja näytti kohdistuvan omaan hajamielisyyteesi. Se näytti sanovan: 'Kauniit uneni ovat hyvin hauskoja, mutta en saa unohtaa, että ne ovat vain unia. Minulla on ruusuinen taivas ja kukkainen Eeden mielikuvituksessani, mutta tiedän varsin hyvin, että sen ulkopuolella on kivinen taival edessäni ja ankarat tuulet voitettavina.' Juoksit alas portaita ja pyysit jotakin työtä Mrs Fairfaxilta, arvatenkin viikon talouslaskujen tekemistä tai jotakin sellaista. Olin todellakin pahoillani kun katosit näkyvistäni."

"Odotin kärsimättömänä iltaa, jolloin voin kutsua sinut luokseni. Aavistin, että luonteesi oli minulle jotakin aivan uutta ja tavatonta. Tahdoin tutkia sitä syvemmältä ja oppia tuntemaan sitä lähemmin. Tulit huoneeseen sekä ujona että itsenäisenä, olit yksinkertaisesti ja sievästi puettu — melkein kuin nytkin. Panin sinut puhumaan ja huomasin ennen pitkää, että sinussa oli mitä omituisimpia vastakohtia. Koko ulkonainen esiintymisesi oli ankaran sovinnaista, katseesi oli usein epäluuloinen, mutta ilmaisi kuitenkin myötäsyntyistä hienoutta. Olit aivan tottumaton seuraelämään ja näytit koko lailla pelkäävän, että tekisit jonkun tyhmyyden. Kuitenkin, kun sinua puhuteltiin, nostit rohkeat, kirkkaat, säihkyvät silmäsi puhujaa kohti, jokainen katseesi oli läpitunkeva ja voimakas ja tehtyihin kysymyksiin annoit nopeita ja täsmällisiä vastauksia. Näytit hyvin pian tottuvan minuun, ja uskon, että tunsit sielujen myötätunnon vallitsevan itsesi ja tuiman isäntäsi välillä, sillä oli hämmästyttävää nähdä, kuinka pian kotiuduit seurassani. Jos olin töykeä, et osoittanut minkäänlaista kummastusta, pelkoa tai ikävystymistä — katselit minua vain ja hymyilit tuota vaatimatonta, mutta älykästä ja selittämättömän suloista hymyäsi. Olin tyytyväinen siihen, mitä olin nähnyt ja pidin siitä, mutta olin hyvin utelias näkemään lisää. Pysyttelin kuitenkin hyvän aikaa etäällä ja etsin seuraasi harvoin. Olin älyllinen nautiskelija ja halusin pitkittää tutustumisen viehätystä, sitäpaitsi ajoittain pelkäsin, että jos pitelisin kukkasta rohkeammin, kuihtuisi se ja menettäisi raikkaan tuoksunsa. En tietänyt silloin, että se ei ollutkaan kuihtuva kukkanen, vaan säteilevä, katoamaton jalokivi. Sitäpaitsi tahdoin nähdä, etsisitkö seuraani, jos vältin sinua, mutta sitä et tehnyt, pysyit kouluhuoneessa yhtä hiljaisena kuin pulpettisi ja pöytäsi, ja jos sattumalta kohtasin sinut, kuljit ohitseni nopeasti ja niin outona kuin vain voit rikkomatta kunnioitusta ja olematta epäkohtelias. Ilmeesi noihin aikoihin oli miettivä, Jane, ei alakuloinen, sillä et ollut sairaalloinen, mutta ei säteileväkään, sillä toiveesi olivat vähäiset ja varsinaisia iloja ei sinulla ollut. Olisin tahtonut tietää, mitä ajattelit minusta, ja ajattelitko yleensä minua, ja saadakseni tämän selville osoitin sinulle taas huomaavaisuutta. Katseessasi oli jotakin iloista, käytöksessäsi jotakin hilpeätä, kun puhelit kanssani. Näin, että itse asiassa olit vilkas ja seuraa rakastava — hiljainen kouluhuone, oman elämäsi ilottomuus vain olivat tehneet sinut totiseksi ja umpimieliseksi. Myönsin itselleni sen nautinnon, että olin ystävällinen sinulle, ja ystävällisyyteni sai pian vastakaikua, kasvojesi ilme pehmeni, äänesi sai herkän, kauniin soinnin. Minusta oli hauska kuulla sinun lausuvan nimeäni kiitollisena ja onnellisena. Siihen aikaan oli myös suurimpia huvejani kohdata sinut sattumalta, Jane; käytöksesi oli silloin omituisen epäröivää, vilkaisit minuun hieman levottomana ja epävarmana — ethän tietänyt, millä tuulella satuin olemaan, esiintyisinkö ankarana isäntänä vai hyvänä ystävänä. Olin nyt jo liiaksi mieltynyt sinuun näytelläkseni usein edellistä osaa, ja kun ojensin sinulle käteni ystävällisesti, syttyi niin valoisa ja onnellinen loiste nuorille, sielukkaille kasvoillesi, että minulla oli täysi työ pidättää itseäni silloin tällöin sulkemasta sinua syliini."

"Älkää enää puhuko noista ajoista, sir", keskeytin, salaa pyyhkien kyynelen silmästäni. Hänen sanansa kiduttivat minua, sillä tiesin, mitä minun piti tehdä — tehdä jo hyvin pian — ja kaikki vanhat muistot ja hänen rakkautensa näkeminen tekivät tehtäväni vain vaikeammaksi.

"Olet oikeassa, Jane", vastasi hän, "mitä hyödyttää viipyä entisyydessä, kun nykyisyys on sitä varmempi — tulevaisuus sitä kirkkaampi."

Tuo mieletön vakuutus sai minut värisemään.

"Näethän nyt, millä kannalla asiat ovat", jatkoi hän. "Vietettyäni nuoruuteni kuvaamattomassa kurjuudessa ja miehuuteni peloittavan yksin, olen vihdoinkin löytänyt sen olennon, jota voin todella rakastaa, — olen löytänyt sinut. Sinä olet sydämeni valittu — parempi itseni — hyvä enkelini — ja lujat siteet kiinnittävät minut sinuun. Olet mielestäni hyvä, lahjakas ja suloinen, sydämessäni on syttynyt lämmin, väkevä intohimo, joka vetää sinua vastustamattomalla voimalla puoleeni ja yhdistää elämämme puhtaaksi, sammumattomaksi liekiksi."

"Koska tunsin ja tiesin tämän, päätin mennä naimisiin kanssasi. On tyhjää pilapuhetta sanoa, että minulla jo on vaimo — sinä tiedät nyt, että hän on inhoittava peikko. Oli väärin koettaa pettää sinua, mutta pelkäsin luontaista itsepintaisuuttasi. Pelkäsin varhain istutettuja ennakkoluuloja ja tahdoin saada sinut kokonaan omakseni ennenkuin uskaltaisin jättää salaisuuteni käsiisi. Se oli pelkurimaista: minun olisi ensin pitänyt vedota jalomielisyyteesi, kuten teen nyt, minun olisi pitänyt rehellisesti kertoa sinulle elämääni tuskat, osoittaa, kuinka isosin ja janosin korkeampaa ja parempaa elämää ja etten ainoastaan ollut päättänyt — se sana on liian heikko — vaan että palavasti halusin rakastaa uskollisesti ja sydämeni pohjasta sitä, joka antaisi minulle vastarakkautta. Sitten minun olisi pitänyt pyytää sinua luottamaan minuun ja lupaamaan minulle uskollisuutta — lupaa nyt, Jane!" Hiljaisuus.

"Miksi vaikenet, Jane?"