* * * * *
Sinä yönä en aikonut nukkua, mutta vaivuin kuitenkin horroksiin niin pian kuin olin päässyt vuoteeseen. Unessa jouduin takaisin lapsuuteni maailmaan. Olin makaavinani Gatesheadin punaisessa huoneessa, yö oli pimeä, ja outo pelko ahdisti minua. Valo, joka kauan aikaa sitten oli peloittanut minut tajuiltani, ilmaantui taaskin näkyviini, se liukui seinää ylöspäin ja pysähtyi väreillen keskelle pimeätä kattoa. Nostin pääni ja katsoin. Katto muuttui pilviksi, ne olivat tummia ja kaukaisia, ja valo niitten keskellä näytti kajastukselta, jonka kuu luo hajoamaisillaan oleviin sumuihin. Odotin sen ilmaantumista oudon levottomuuden vallassa, ikäänkuin olisi tuomioni ollut kirjoitettu sen loistavalle pinnalle. Se tulikin näkyviin toisella tavalla kuin kuu pilvien takaa, ensin työnsi ihmiskäsi pilviverhot syrjään, ja esiin ei tullut kuu, vaan hohtava ihmishaamu, joka kumartui siniseltä taivaaltaan alas maata kohti. Se katseli minua — vain minua. Se puhui sielulleni, ääni tuli mittaamattoman kaukaa, kuitenkin aivan läheltä ja kuiskasi selvästi:
"Tyttäreni, pakene kiusausta!"
"Äiti, minä pakenen."
Niin vastasin herätessäni ihmeellisestä unestani. Oli vielä yö, mutta heinäkuun yöt ovat lyhyitä ja päivä koittaa pian puoliyön jälkeen. "Ei voi olla liian aikaista aloittaa tehtävää, joka on edessäni", ajattelin. Nousin, olin puettu, sillä olin riisunut vain kenkäni. Otin laatikostani hiukan liinavaatteita, rannerenkaan ja sormuksen. Etsiessäni niitä sattui silmiini pieni, helminen kaulakoriste, jonka Mr. Rochester vasten tahtoani oli antanut minulle pari päivää sitten. Jätin sen — se ei ollut minun, vaan tuon kuvitellun morsiamen, joka oli häipynyt ilmaan kuin unikuva. Muut esineet panin pieneen myttyyn, ja kukkaroni, joka sisälsi 20 shillinkiä — koko omaisuuteni — panin taskuuni. Sidoin olkihattuni päähäni, heitin huivin hartioilleni, otin käteeni mytyn ja kengät, joita en vielä tahtonut panna jalkaani, ja pujahdin ulos huoneesta.
"Hyvästi, hyvä Mrs. Fairfax", kuiskasin, kun hiivin hänen ovensa ohitse. "Hyvästi, lemmikkini Adèle!" kuiskasin ja suuntasin katseeni lastenkamaria kohti. En voinut ajatellakaan mennä syleilemään häntä, sillä minun täytyi pettää hyvin tarkkaa korvaa, joka kenties juuri kuunteli. Olisin pysähtymättä kulkenut Mr. Rochesterin huoneen ohitse, mutta sydämeni lakkasi sykkimästä hänen ovensa luona, ja jalkojenikin täytyi seisahtua. Siinä huoneessa ei nukuttu, sen asukas kulki rauhattomana edestakaisin, ja yhä uudelleen kuulin hänen huokauksensa. Siinä huoneessa oli minulle taivas — maallinen taivas — minun ei olisi tarvinnut muuta kuin astua sisälle ja sanoa:
"Mr. Rochester, minä rakastan teitä ja tahdon elää kanssanne läpi elämäni, kuoleman hetkeen saakka", ja huulilleni olisi vuotanut virvoittavaa onnen juomaa tyhjentymättömästä lähteestä. Ajattelin sitä.
Tuo hyvä isäntäni, joka nyt ei voinut nukkua, odotti kärsimättömänä päivän koittoa. Hän lähettäisi hakemaan minua huomenaamulla, ja minä olisin poissa. Hän etsisi minua kaikkialta — turhaan. Hän tuntisi itsensä hyljätyksi, rakkautensa halveksituksi, hän kärsisi, kenties joutuisi epätoivon valtaan. Ajattelin tätäkin. Käteni teki vaistomaisen liikkeen ovea kohti, vedin sen takaisin ja hiivin edelleen.
Synkkänä ja pelokkaana tulin vihdoin alakertaan. Tiesin, mitä minun oli tehtävä ja tein sen koneellisesti. Keittiöstä löysin sivuoven avaimen. Etsin myös öljypullon ja höyhenen ja voitelin avaimen ja lukon. Join vähän vettä ja otin leipäpalan mukaani, sillä kenties saisin kulkea pitkälle, ja voimani, joita edellisenä päivänä oli niin kovasti koeteltu, eivät saaneet loppua. Kaiken tämän tein aivan äänettömästi. Avasin oven, hiivin ulos ja suljin sen hiljaa. Himmeä aamunkajastus valaisi pihamaata. Suuret portit olivat suljetut ja lukossa, mutta erään sivuportin edessä oli vain salpa. Siitä menin ulos, suljin senkin ja olin Thornfieldin ulkopuolella.
Peninkulman päässä, niittyjen takana, oli tie, joka kulki vastakkaiseen suuntaan kuin Millcoteen johtava. Sitä tietä en ollut koskaan kulkenut, mutta olin usein huomannut sen ja ihmetellyt, minne se vei. Sitä kohti lähdin nyt astelemaan. Mikään epäröiminen ei ollut luvallista tällä hetkellä, taakse ei saanut katsahtaa, ei edes eteenpäin. Ei saanut uhrata ajatustakaan menneisyydelle eikä tulevaisuudelle. Edellinen oli niin taivaallisen suloinen — niin kuoleman raskas — että jos olisin lukenut siitä vain yhdenkin rivin, olisi rohkeuteni ja tarmoni ollut mennyttä. Tulevaisuus oli tyhjä lehti, kammottavan valkea, se näytti maailmalta, jonka yli äsken oli käynyt vedenpaisumus.